Avainsana: sotapostikortit

Kitty Hambergille osoitteella Rosenlew, Björneborg

Kirjoitettu kirjoittaja &s

  

Kitty Hambergille 19. joulukuuta 1939 kulkenut kenttäpostikortti.

Iloisen 20-luvun rönsyilevä kehitysoptimismi on kääntynyt 30-luvun pula-aikaan ja uuteen maailmansotaan – osoituksena ihmisen kyvyttömyydestä oppia kokemastaan. Saksasta paennut Stefan Zweig asuu vielä Englannissa mutta jatkaa kohta pakoaan Amerikkaan ja Brasiliaan. Suomessa on alkanut talvisota 30. marraskuuta. Ja tässä kohtaa on joku Kitty Hamberg, joka on vielä fröken eli neiti ja asuu Rosenleweilla. Kuka lienee hän ja millaista elämää viettää kauniissa kaupungissamme?

Pienen selvittelyn jälkeen löydän vanhempien nimet. Anders Olof Hamberg on syntynyt 1892 ja Carola Ingeborg Petersen 1899.

Kitty Alice Hamberg avioituu myöhemmin vänrikki Berndt Olof Grönblomin kanssa (vanhemmat Helena Aminoff ja koneliike Grönblomin perustaja, vuonna 1918 vuorineuvoksen arvonimen saanut Berndt Gustaf Grönblom). Avioliitto Grönblomin kanssa jää lyhyeksi tämän kaatuessa Kiestingin taistelussa 6. marraskuuta 1941.

Kortin lähettäjä G. Standertskjöld on lyhyessä ajassa vaikeampi selvittää. Veikkaan Naantalin poliisimestaria, luutnantti Georg Standertskjöldiä, joka menehtyy onnettomuudessa Suomenlahdella 22. marraskuuta 1941 saksalaisen avomerihinaaja Föhnin ajaessa venäläisten miinaan. Raivaustehtävissä olevat Ruotsinsalmi ja Riilahti ovat joutuneet pysähtymään miinojen paljouden vuoksi, mutta Föhn ohittaa miinanraivaajat kohtalokkain seurauksin. Rannikkoseutu-lehdessä 14. 9. 2012 julkaistun artikkelin mukaan Föhnillä yhteysupseerina työskennellyt Standertskjöld ”oli halunnut vaarallisiin tehtäviin, jotta voisi säästää nuoren meriupseerin hengen.”

Leskeksi jäänyt Kitty Grönblom solmii avioliiton Carl Erik Magnus Ahlqvist -nimisen henkilön kanssa.

Hambergin ja Rosenlewin mahdollista yhteyttä en jaksanut selvittää, mutta kiinnostavana seikkana pieni linkitys sukujen Standertskjöld ja Rosenlew välillä. Genealogisten tietojen kautta selviää nimittäin, että Berndt Grönblomin ja Georg Standertskjöldin kuolinvuonna syntyneen laulaja Carolan (Carola Christina Standertskjöld-Liemola, vanhemmat Johan Lennart Standertskjöld ja Elin Christina Fazer) isoäidin Märta Helena von Knorringin toinen puoliso (ensimmäisen puolison Henrik Carl Axel Standertskjöldin jälkeen) oli porilainen lääkäri ja Rosenlewin pääjohtaja Carl Wilhelm Rosenlew (1873-1943).

Carl Wilhelm Rosenlewin isä oli Rosenlewin perustaja Fredrik Wilhelm Rosenlew (1831-1892) ja tämän isä porilainen kauppias Carl Fredrik Rosenlew (1797-1852).

Kirjoitettu kirjoittaja &s

”Segeža (myös Sekehe, Sekee) on kaupunki Muurmannin radan varressa Itä-Vienassa. Kaupungin suurin työnantaja säkkipaperia valmistava sellu- ja paperitehdas. Tehtaan rakentaminen aloitettiin ennen Talvisotaa, ja siellä tuotettiin kranaatinheittimiä ja miinoja puna-armeijalle sota-aikana. Lentorykmentti 4 pommitti tehdasaluetta helmikuussa 1943. Jatkosodassa kaupungin kupeessa toimi myös Sekehen lentokenttä, jota käytti tukikohtanaan vihollisen 197.Häv.LeR. Se sai uuden Jak-9D-kaluston tammikuussa 1944. Eräs tällainen Jak-hävittäjä ammuttiin alas Laatokan Karjalassa Läskelän itäpuolella heinäkuussa 1944. Tehtaalla siirryttiin sellun ja paperin tuotantoon 1940-luvun puolivälissä. Nykyisin kaupungissa on hieman vajaat 30 000 asukasta.”

(sotahistorialliset kohteet.fi)

Nettipäiväkirja 9. heinäkuuta 2017, aamupäivällä

Torstaina kuudes heinäkuuta Eino Leinon päivä, runon ja suven päivä. Liputetaan. Työpaikalla Diakonialaitoksessa Teljän seurakunnan kuoro esittää Leinon runoihin sävellettyjä lauluja, ehkä muitakin suvisia viisuja. Rakennuksen ulkopuolella perkaan pensaiden alustoja.

Illalla on hetki aikaa levähtää postikorttien parissa. Selaan hiljattain ostamaani korttikansiota joka sisältää yli 170 suomalaista kenttäpostikorttia, kulkemattomia ja kulkeneita. Otan käteeni nipun kulkeneita. Lähes päällimmäisenä nipussa on vänrikki Aarne Nousiaiselta vänrikki Veikko Kekkoselle vuodenvaihteessa 1941-42 kulkenut kortti, tarkastellaan tätä. 29. joulukuuta päivätyssä kortissa Aarne kirjoittaa:

Terve Veikko!
Yritän etsiä sinua tällä osotteella. Olen juuri matkalla ”sinne jonnekin” ja luulisin olevan sama kompassi luku kuin sinullakin. Kirjoitan kun pääsen perille, uuden osotteeni. Hyvää uutta vuotta!

Googlettamalla selviää ensinnäkin, että kyseinen Veikko Kekkonen on syntynyt Valkjärvellä, Viipurin läänissä, sitten asunut maanviljelijänä Kuhmoisissa, ja kuoltuaan haudattu Valkjärvelle.

Luutnantiksi ylenneen Veikko Kekkosen maallinen elämä katkesi 25-vuotiaana Sekeessä: Valkjärveläinen nuorukainen kaatui heinäkuussa 1943. Hänen sisarensa Maila oli 23-vuotias kun veljen arkku peitettiin Karjalan multiin. Veikon ja Mailan äiti Helena (omaa sukua Uosukainen) kuoli seuraavan vuoden lokakuussa. Leskeksi jäänyt Antti Kekkonen avioitui sittemmin Muolaasta kotoisin olevan Ida Kuisman kanssa. Ida Kekkonen kuoli marraskuussa 1979 Kuhmoisissa, ja Antti Kekkonen niinikään Kuhmoisissa lähelle satavuotiaana toukokuussa 1987.

Tiedoista voi päätellä, että valkjärveläinen Kekkosen perhe on muuttanut evakkona Kuhmoisiin, josta Veikko sitten on lähtenyt sotaan. Isä Antti on jäänyt paikkakunnalle uuden, niinikään evakkona tulleen vaimonsa kanssa.

Leo Mustjärven kanssa avioitunut Maila Kekkonen kuoli heinäkuussa 2009 Naantalissa.

Löydettyäni netistä Tuure Liskin muistelmateoksen, alkaa kirjain- ja numerojonojen päälle kasvaa lihaa ja luuta, tai ainakin kirjallisia säikeitä, joiden kautta nimistä tulee sukuihinsa liittynyttä elämää, iloineen ja suruineen.

Veikko Kekkosen isästä Tuure Liski kertoo:

Antti Kekkonen oli paikkakunnan valistuneimpia maanviljelyn alalla. Hän johti myös kyläkuntaa suojeluskuntatoiminnassa. Nytkin vielä yli 90-vuotiaana tämä ”teräsvaari” asuu mallitilaansa Kuhmoisissa.

(Tuure Liski: Lakkarinpalle – Elämää Valkjärven Mannilassa, s. 71)

Ja seuraavasta virkkeestä löytyy maininta korttimme lähettäjähenkilöstä, Aarne Nousiaisesta:

Nousiaisen veljeksiä oli myös kolme taloa. Aleksanteri oli naimisissa äitini vanhimman sisaren kaisan kanssa (Kaisa-täti). Aleksanteri oli kuollut vapaussodan jälkeen raivonneeseen ”Espanjan tautiin”. Lapset Elna, Eino ja Aarne asuivat äitinsä kanssa hyvin hoidettua taloa. Nikolai Nousiaisella oli vain tyttöjä, joista Senni-niminen tuli Juho-setäni pojan Matin puolisoksi (asuvat nyt Juupajoella). Matti Nousiaisella oli mm. Helmi-niminen tytär ja Valter-niminen poika (viimemainittu tuli uskoon v. 1980 ja maksoi meille isänsä maksamatta jättäneen velan). Heillä asui aikaisemmin mainitsemani matematiikan ylioppilas Eino Ukkonen, jolta otin matematiikassa ja saksassa tunteja keskikoulun jälkeen.

(sama, s. 71)

Selailen sivuja, teen muistiinpanoja. Nimet Kekkonen ja Uosukainen tulevat vastaan monessa kohtaa. Liskin mukaan ”kokoomuslaisia olivat Kekkoset Kekkosenmäellä – – ja eräät Uosukaiset Uosukkalassa ja Suontaan kylässä.” Maalaisliittolaisia ivailtiin ja halveksittiin: ”Näitä olivat Sotkut, Virkit ym.” Kokoomuslaisten ohella myös maalaisliittolaiset kannattivat varauksettomasti suojeluskuntia. Sosialisteja ei seutukunnalla ollut. Tuure Liskin isä Arvo oli veljensä Onnin kanssa rakentamassa vapaussodan valkoista armeijaa, ja olisi halunnut lähteä jääkäriksi Saksaan, mutta puoliso ja lapsilauma estivät. 1930-luvulla lähes kaikki Valkjärven miehet kuuluivat suojeluskuntaan, naiset ja tytöt olivat lottia.

Vuorokausi vaihtuu rovasti Tuure Liskin nettikirjaa selatessa. On seitsemäs heinäkuuta 2017. Oravanniemen kohdalla, missä Vuoksi on hyvin vuolas, on lossi ja lähellä rantaa sijaitsee Mikko Uosukaisen kauppa…

Jatkosodan (1941-45) perääntymisvaiheen aikana kesällä 1944 tuli Oravanniemi ja tuo Vuoksen virran kapeikko näyttelemään traagista osaa perääntymistaisteluissa. Kurssitoverini Otso Kianto (nyk. Alppilan kirkkoherra) kertoo kirjassa ”Sotapapit kertovat” aivan uskomattomalta tuntuvan tapauksen Oravanniemestä. Vihollisen yöllisen leirialueen (todennäköisesti ns. ”töpinän” eli huoltokomppanian) läpi hän vei oman pataljoonansa yhden komppanian, joka oli jäänyt vihollisen linjojen taakse, aivan Oravanniemen rantaan, josta he tukkilautoilla uiden menivät Vuoksen yli. Ryssät pitivät parroituneita miehiä ominaan ja huusivat ”harassoo”, kun he ajoivat nukkuvan leirin telttojen ohi. Pian nämä huomasivat keitä kulkijat olivat ja aloittivat piiskatykeillä tulitukset lautoilla uivia suomalaisia kohti. Eräskin tukkinippu, jonka päällä oli kolme suomalaista, oli jo päässyt aivan Päiväkiven rantaan Vuoksen pohjoisrannalla, kun piiskatykin ammus vei yhdeltä pään pois.

Huom. Vuoksen yli johti sen alajuoksussa Vuosalmen, Oravanniemen, Noisniemen ja Taipaleen lossit ja Kiviniemen maantiesilta ja rautatiesilta. Käkisalmen-Raudun-Raasulin-Pietarin rautatie ylitti Vuoksen Kiviniemessä. Rata jatkui Käkisalmesta pohjoiseen ja yhtyi Hiitolassa ns. Karjalan rataan. Aivan Käkisalmen pohjoispuolella on Kaarlahden asema (Kaukolan pitäjässä), josta vaimoni ja Otso-poikani lähtivät evakkomatkalle 6.12.1939.

(Tuure Liski: Lakkarinpalle – Elämää Valkjärven Mannilassa, s. 72)

Yhdeltä yöllä sammutan tietokoneen. Menen sohvalle pitkäkseni, jätän radion auki. RadioDeiltä kuuntelen hengellistä musiikkia; kello lienee kolmen paikkeilla ehkä ylikin kun nukahdan. Kännykkään asetettu herätyskello herättää 6:20. Kaunis aurinkoinen perjantaiaamu ja uusi työpäivä.

Töiden jälkeen väsyttää, päiväunet tekisivät hyvää, mutta Lauran takapihallekin pitäisi jotain tehdä. Ryhdytään puutarhahommiin. Kolmen tunnin kuluttua on maa käännetty ja uudet istutukset laitettu, luonnonkivistä teen portaat rinteeseen. Seurauksena lievä, pienellä lepäämisellä asettuva rytmihäiriö. Saunaan ja nukkumaan. Lauantaina iltavuoro Liinaharjan vastaanottokeskuksessa, menen kaupungin kautta. Eetunaukiolla Gospel Ridersien järjestämä tilaisuus, juodaan teetä ja kuunnellaan – olen vähällä myöhästyä töistä.

Sunnuntaina 9. heinäkuuta nukun vielä kun Laura lähtee pitämään konfirmaatiojumalanpalvelusta. Aamupäivällä kirjoitan blogipäiväkirjaa – palaan postikorttiin ja valkjärveläisen Liskin muistelmiin.

Laura soittaa, kysyy tarvitaanko kaupasta jotain, ei tarvita. Ryhdyn tekemään ruokaa.

  

Hän on säätänyt heille määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat, että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää – hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä.

Kirjoitan näitä rivejä 4.12.1980 klo 13. Suomen tietotoimisto on juuri ilmoittanut, että ryssän panssarit ovat Puolan rajoilla valmiina puuttumaan sen asioihin. Ruotsi on lisännyt puolustusvalmiuttaan. Berliinin Tempehofin kentälle on laskeutunut puolalainen kone – ehkä pakoon lähteneitä Neuvostoliiton pelossa.

(Tuure Liski: Lakkarinpalle – Elämää Valkjärven Mannilassa, s. 82)

Ainon kuolema Helsingissä

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Suomalaista sotapropagandaa kaksi kenttäpostissa kulkenutta 40-luvun korttia, sekä 60-luvun uudenvuodenkortti kulkenut pari viikkoa ennen syntymääni joulukuussa 1967. Viesti keskimmäisessä kortissa: ”Äiti rakas! Sydämelliset kiitokseni kirjeestäsi. Olen nyt patterissa pari päivää jalkojani parantamassa eikä ole kirjoitusvehkeitä täällä, mutta kun palaan takaisin omaan joukkoon kirjoitan ja selitän hiukan tarkemmin. Älä vain pelästy ei se ole kuin mätäpaiseista.” Arvoitukseksi jää, kuinka kortti on kirjoitettu ilman välineitä – mustekynällä näkyy kirjoitetun, joten lainavehkeet kyseessä?

Edvard Boehm sai valtioneuvoksen arvonimen vuonna 1885 ja korotettiin aatelisarvoon 1903. Suomen suuriruhtinaskunnassa kuvernöörinä ja senaattorina toimineen, vanhasuomalaisia edustaneen Boehmin viimeinen virka oli keisarillisen palatsin hoitaja 1910-luvulla. Hän oli palatsin viimeinen hoitaja ennen Suomen itsenäistymistä. Boehm vastasi palatsista muun muassa ensimmäisen maailmansodan aikaan, jolloin se toimi sotasairaalana rintamalla haavoittuneita varten. Kauppaneuvos Heidenstrauchin vuonna 1814 rakennuttamasta, Suomen senaatin Venäjän keisareille vuonna 1837 ostamasta empirepalatsista tuli sittemmin presidentinlinna.

Edvard Boehm ja Alice Wiiger avioituivat vuonna 1882. Alicen isä kuoli 1882 ja äiti 1883. Pariskunnan tytär Alli Emilia syntyi 1883 Pietarissa, jossa Edvard oli juuri aloittanut Suomen passiviraston päällikkonä. Poika Eero Walentin syntyi runsas viisi vuotta myöhemmin, elokuussa 1888.

Varatuomariksi valmistunut Eero meni naimisiin Aino Zittingin kanssa, jonka isä – Liperin, Ilomantsin ja Jääskin tuomiokunnan tuomari August Zitting – oli senaatissa samaan aikaan Eeron isän kanssa. Zitting oli senaattorina eli ministerinä senaatin oikeusosastolla 1903-1905.

Eeron ja Ainon poika Tuomas, ristimänimeltään Aarne Thomas Herbert, syntyi toukokuussa 1916. Elokuussa 1923 syntyi tytär Alli Carmen Margareta, joka oli ensimmäinen itsenäiseen Suomeen syntynyt von Boehm.

Ennen avioliittoa Aino oli opiskellut kolme vuotta Taideteollisessa keskuskoulussa. Lastenkasvatuksen ja kodinhoidon ohessa hän jatkoi taideharrastusta käyden Suomen Taideyhdistyksen piirrustuskoulun 1928-32. Ensinäyttelynsä Aino piti Helsingissä vuonna 1933 ja haaveili taiteilijan urasta. Hänen huippuhetkensä oli voitto Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun seinämaalauskilpailussa vuonna 1938. Edistyksellinen, uudistusmielisistä kokeiluista tunnettu koulu oli juuri muuttanut Yrjönkadulta, vuonna 1890 valmistuneesta ensimmäisestä omasta koulutalostaan, uuteen koulurakennukseen Etu-Töölöön, osoitteeseen Nervanderinkatu 14.

Taiteilijan ja perheenäidin elämä katkesi yllättäen maalauskilpailua seuranneen vuoden marraskuussa. Aino von Boehm kuoli Helsingin pommituksissa talvisodan alkamispäivänä 30. 11. 1939.

Tapahtuu Huhtikuussa 2017

HIETALAHDESSA Köydenpunojankadulla Aino von Boehm oli kotona tyttärensä kanssa, joka poti flunssaa. He noudattivat annettua ohjetta ja laskeutuivat neljännen kerroksen asunnostaan kellariin pommisuojaan. 

Tytär Carmen kertoi myöhemmin, että ihmiset eivät tienneet, mitä ajatella. Oliko tämä sittenkin harjoitus? Jotkut arvelivat, että venäläiset halusivat vain pelotella. Aikansa jahkailtuaan naapurit alkoivat palata koteihinsa, ja äiti ja tytär tekivät samoin.

Aino lähti kaupungille pankkiin. Paluumatkalla hän poikkesi tapaamaan sukulaisiaan Hallonbladin sisaruksia, jotka asuivat parin korttelin päässä Lönnrotinkadun ja Abrahaminkadun kulmatalossa. 

Kun hän vähän vaille kolme iltapäivällä lähti Hallonbladeilta, taivas oli mennyt tasaiseen pilveen. Samaan aikaan yhdeksän venäläiskoneen laivue lähestyi Helsinkiä mereltä päin. Se oli noussut ilmaan Virosta, koukannut Hangon kautta ja saavutti rannikon noin kello 14.50 Hietalahden kohdalla. Pilvikerroksen takia Helsingin ilmatorjunta näki koneet vasta, kun ensimmäiset pommit olivat jo putoamassa. Hälytystä ei ehditty antaa.

Jos koneiden oli tarkoitus tuhota satama, isku myöhästyi. Kaikki yhdeksän pommittajaa tyhjensivät lastinsa kilometrin mittaiselle kaistaleelle Hietalahden torin ja linja-autoaseman välille. Ensimmäisen osuman sai Lönnrotinkadun ja Abrahaminkadun kulmatalo. 

Aino von Boehm oli juuri astunut hissiin laskeutuakseen alas, kun koko kadun puoleinen nurkka romahti.

(Iltasanomat 14.4.2017)

Kuuma, jotenkin pahaenteinen kesä

Tuomas von Boehm oli 23-vuotias ja Carmen 16-vuotias äidin hautautuessa kivitalon raunioihin. Aino von Boehmin taiteellisuus periytyi jälkipolville. Tuomas opiskeli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1937-38. Samassa koulussa, jonka Aino oli päättänyt vain viisi vuotta aiemmin. Carmen myös opiskeli kuvataidetta Ateneumissa.

Carmen Tawaststjerna: ”Kun aloitin koulunkäyntini Suomalaisen Yhteiskoulun ensimmäisellä luokalla, oli veljeni Tuomas jo abiturientti samassa koulussa. Ihailin häntä tavattomasti.”

Carmen Tawaststjerna muistaa, että Tuomaan tyttöystäviä sanottiin ”flammoiksi tai eräissä tapauksissa blondeiksi” ja ”heillä oli kauniit kiharat hiukset ja he käyttivät heleänvärisiä hyvinistuvia jumppereita.”

Tuomas ja hänen luokkatoverinsa toimittivat myös luokkalehteä nimeltä ’Punalimppu’ (väännös sanasta punalippu), joka oli jonkinlainen parodinen poliittissävyinen julkaisu. Lehden hullua huumoria myötäili runsas kuvitus, joka oli luonnollisesti Tuomaan käsialaa.

(Carmen Tawaststjerna: Elämän kultareuna, s. 23)

Tuomas von Boehmin luokkatovereihin kuului tuleva teatterimies helsinkiläisen Intimiteatterin perustaja Mauno Manninen, runoilija Otto Mannisen ja kirjailija Anni Swannin kuopus. Iltaisin hän luki runojaan Carmenille ja Tuomaalle tehostaen lausuntaa dramaattisin elein.

Mannisen kautta Carmen tutustui tulevaan mieheensä, nuoreen Erik Tawaststjernaan, joka opiskeli musiikkia Helsingin konservatoriossa ja matematiikkaa yliopistossa. Manninen oli tutustunut Tawaststjernaan matematiikan luennoilla ja toi hänet Boehmin perheen ystäväpiiriin.

Erik kotiutui pian perheeseemme. Hän oli huumorintajuinen keskustelija ja hänen elämänasennettaan sävytti kevyt suomenruotsalainen ironia ja suorapuheisuus. Meitä tämä avoimuus suorastaan ällistytti. Vaalilauseemme oli aina ollut ”Man spricht nicht davon” (Siitä ei puhuta), nähtävästi isäni suvulta peritty elämänohje. Erikille ei mikään asia ollut tabu. Hienotunteinen hän kuitenkin oli aina muita kohtaan ja suhtautui minuun, koulutyttöön, herrasmiesmäisesti. Tärkeää Erikissä oli myös se, että hän osasi soittaa pianoa ja että hän harrasti ”oikeita” asioita kuten Goethea ja Strindbergiä.

Kesällä 1939 Erik Tawaststjerna on Boehmin perheen vieraana Työsaaren huvilassa Laatokalla. Kun Erik nostaa katseensa lehdestä ja sanoo että toinen maailmansota voi alkaa koska tahansa, Carmen ei tahdo uskoa, ajatus tuntuu mahdottomalta, etäiseltä. Vuosikymmeniä myöhemmin Carmen kuitenkin muistaa kesän olleen ”kuuma, jotenkin pahaenteinen”. Kesä kääntyy syksyksi ja Erikin ennustamasta, kaikkien pelkäämästä sodasta tulee totta:

Varhain syyskuun 1. päivänä 1939 räjähti uutinen: Saksa on hyökännyt Puolaan. Sen päivän aamuna olimme äitini kanssa kaupungilla, jolloin everstiluutnantti Paavo Susitaival tuli meitä kadulla vastaan. Hän oli äitini lanko. Hän pysäytti meidät, katsoi minuun ja sanoi: ”Nyt, Carmen, tuli lähtö pommisuojaan.” Nämä profeetalliset sanat tulivat koskemaan perhettämme kohtalokkaalla tavalla.
   Syksy oli levotonta aikaa. Kansallisteatteri esitti Jaroslaw Iwaszkiewczin näytelmän ’Kesä Nohantissa’, jonka aiheena oli Frederik Chopin. Unohtumaton oli kohtaus jossa Chopin – Tauno Palo – istuu takkatulen ääressä ja esittää riipaisevan monologin, joka alkaa sanoilla ”Puola parka…”. Yleisö istuu järkyttyneenä, hievahtamatta. Tunnelma oli käsinkosketeltava.
   Vanhempani tuntuivat olevan hyvin pessimistisiä. He viettivät yhä enemmän aikaa iltaisin kotona vakavan oloisina. He olivat eläneet sortovuodet, ensimmäisen maailmansodan ja vapaussodan ja tiesivät mitä sota oli. ”Näinkö lyhyen aikaa tämä meidän itsenäisyytemme kesti?” sanoi äitini. Minulle sodan uhka ei ollut samalla tavoin todellinen. Tärkeämmältä tuntui tunne-elämäni.

(Elämän kultareuna, ss. 28-29)