”Segeža (myös Sekehe, Sekee) on kaupunki Muurmannin radan varressa Itä-Vienassa. Kaupungin suurin työnantaja säkkipaperia valmistava sellu- ja paperitehdas. Tehtaan rakentaminen aloitettiin ennen Talvisotaa, ja siellä tuotettiin kranaatinheittimiä ja miinoja puna-armeijalle sota-aikana. Lentorykmentti 4 pommitti tehdasaluetta helmikuussa 1943. Jatkosodassa kaupungin kupeessa toimi myös Sekehen lentokenttä, jota käytti tukikohtanaan vihollisen 197.Häv.LeR. Se sai uuden Jak-9D-kaluston tammikuussa 1944. Eräs tällainen Jak-hävittäjä ammuttiin alas Laatokan Karjalassa Läskelän itäpuolella heinäkuussa 1944. Tehtaalla siirryttiin sellun ja paperin tuotantoon 1940-luvun puolivälissä. Nykyisin kaupungissa on hieman vajaat 30 000 asukasta.”
(sotahistorialliset kohteet.fi)
Nettipäiväkirja 9. heinäkuuta 2017, aamupäivällä
Torstaina kuudes heinäkuuta Eino Leinon päivä, runon ja suven päivä. Liputetaan. Työpaikalla Diakonialaitoksessa Teljän seurakunnan kuoro esittää Leinon runoihin sävellettyjä lauluja, ehkä muitakin suvisia viisuja. Rakennuksen ulkopuolella perkaan pensaiden alustoja.
Illalla on hetki aikaa levähtää postikorttien parissa. Selaan hiljattain ostamaani korttikansiota joka sisältää yli 170 suomalaista kenttäpostikorttia, kulkemattomia ja kulkeneita. Otan käteeni nipun kulkeneita. Lähes päällimmäisenä nipussa on vänrikki Aarne Nousiaiselta vänrikki Veikko Kekkoselle vuodenvaihteessa 1941-42 kulkenut kortti, tarkastellaan tätä. 29. joulukuuta päivätyssä kortissa Aarne kirjoittaa:
Terve Veikko!
Yritän etsiä sinua tällä osotteella. Olen juuri matkalla ”sinne jonnekin” ja luulisin olevan sama kompassi luku kuin sinullakin. Kirjoitan kun pääsen perille, uuden osotteeni. Hyvää uutta vuotta!
Googlettamalla selviää ensinnäkin, että kyseinen Veikko Kekkonen on syntynyt Valkjärvellä, Viipurin läänissä, sitten asunut maanviljelijänä Kuhmoisissa, ja kuoltuaan haudattu Valkjärvelle.
Luutnantiksi ylenneen Veikko Kekkosen maallinen elämä katkesi 25-vuotiaana Sekeessä: Valkjärveläinen nuorukainen kaatui heinäkuussa 1943. Hänen sisarensa Maila oli 23-vuotias kun veljen arkku peitettiin Karjalan multiin. Veikon ja Mailan äiti Helena (omaa sukua Uosukainen) kuoli seuraavan vuoden lokakuussa. Leskeksi jäänyt Antti Kekkonen avioitui sittemmin Muolaasta kotoisin olevan Ida Kuisman kanssa. Ida Kekkonen kuoli marraskuussa 1979 Kuhmoisissa, ja Antti Kekkonen niinikään Kuhmoisissa lähelle satavuotiaana toukokuussa 1987.
Tiedoista voi päätellä, että valkjärveläinen Kekkosen perhe on muuttanut evakkona Kuhmoisiin, josta Veikko sitten on lähtenyt sotaan. Isä Antti on jäänyt paikkakunnalle uuden, niinikään evakkona tulleen vaimonsa kanssa.
Leo Mustjärven kanssa avioitunut Maila Kekkonen kuoli heinäkuussa 2009 Naantalissa.
Löydettyäni netistä Tuure Liskin muistelmateoksen, alkaa kirjain- ja numerojonojen päälle kasvaa lihaa ja luuta, tai ainakin kirjallisia säikeitä, joiden kautta nimistä tulee sukuihinsa liittynyttä elämää, iloineen ja suruineen.
Veikko Kekkosen isästä Tuure Liski kertoo:
Antti Kekkonen oli paikkakunnan valistuneimpia maanviljelyn alalla. Hän johti myös kyläkuntaa suojeluskuntatoiminnassa. Nytkin vielä yli 90-vuotiaana tämä ”teräsvaari” asuu mallitilaansa Kuhmoisissa.
(Tuure Liski: Lakkarinpalle – Elämää Valkjärven Mannilassa, s. 71)
Ja seuraavasta virkkeestä löytyy maininta korttimme lähettäjähenkilöstä, Aarne Nousiaisesta:
Nousiaisen veljeksiä oli myös kolme taloa. Aleksanteri oli naimisissa äitini vanhimman sisaren kaisan kanssa (Kaisa-täti). Aleksanteri oli kuollut vapaussodan jälkeen raivonneeseen ”Espanjan tautiin”. Lapset Elna, Eino ja Aarne asuivat äitinsä kanssa hyvin hoidettua taloa. Nikolai Nousiaisella oli vain tyttöjä, joista Senni-niminen tuli Juho-setäni pojan Matin puolisoksi (asuvat nyt Juupajoella). Matti Nousiaisella oli mm. Helmi-niminen tytär ja Valter-niminen poika (viimemainittu tuli uskoon v. 1980 ja maksoi meille isänsä maksamatta jättäneen velan). Heillä asui aikaisemmin mainitsemani matematiikan ylioppilas Eino Ukkonen, jolta otin matematiikassa ja saksassa tunteja keskikoulun jälkeen.
(sama, s. 71)
Selailen sivuja, teen muistiinpanoja. Nimet Kekkonen ja Uosukainen tulevat vastaan monessa kohtaa. Liskin mukaan ”kokoomuslaisia olivat Kekkoset Kekkosenmäellä – – ja eräät Uosukaiset Uosukkalassa ja Suontaan kylässä.” Maalaisliittolaisia ivailtiin ja halveksittiin: ”Näitä olivat Sotkut, Virkit ym.” Kokoomuslaisten ohella myös maalaisliittolaiset kannattivat varauksettomasti suojeluskuntia. Sosialisteja ei seutukunnalla ollut. Tuure Liskin isä Arvo oli veljensä Onnin kanssa rakentamassa vapaussodan valkoista armeijaa, ja olisi halunnut lähteä jääkäriksi Saksaan, mutta puoliso ja lapsilauma estivät. 1930-luvulla lähes kaikki Valkjärven miehet kuuluivat suojeluskuntaan, naiset ja tytöt olivat lottia.
Vuorokausi vaihtuu rovasti Tuure Liskin nettikirjaa selatessa. On seitsemäs heinäkuuta 2017. Oravanniemen kohdalla, missä Vuoksi on hyvin vuolas, on lossi ja lähellä rantaa sijaitsee Mikko Uosukaisen kauppa…
Jatkosodan (1941-45) perääntymisvaiheen aikana kesällä 1944 tuli Oravanniemi ja tuo Vuoksen virran kapeikko näyttelemään traagista osaa perääntymistaisteluissa. Kurssitoverini Otso Kianto (nyk. Alppilan kirkkoherra) kertoo kirjassa ”Sotapapit kertovat” aivan uskomattomalta tuntuvan tapauksen Oravanniemestä. Vihollisen yöllisen leirialueen (todennäköisesti ns. ”töpinän” eli huoltokomppanian) läpi hän vei oman pataljoonansa yhden komppanian, joka oli jäänyt vihollisen linjojen taakse, aivan Oravanniemen rantaan, josta he tukkilautoilla uiden menivät Vuoksen yli. Ryssät pitivät parroituneita miehiä ominaan ja huusivat ”harassoo”, kun he ajoivat nukkuvan leirin telttojen ohi. Pian nämä huomasivat keitä kulkijat olivat ja aloittivat piiskatykeillä tulitukset lautoilla uivia suomalaisia kohti. Eräskin tukkinippu, jonka päällä oli kolme suomalaista, oli jo päässyt aivan Päiväkiven rantaan Vuoksen pohjoisrannalla, kun piiskatykin ammus vei yhdeltä pään pois.
Huom. Vuoksen yli johti sen alajuoksussa Vuosalmen, Oravanniemen, Noisniemen ja Taipaleen lossit ja Kiviniemen maantiesilta ja rautatiesilta. Käkisalmen-Raudun-Raasulin-Pietarin rautatie ylitti Vuoksen Kiviniemessä. Rata jatkui Käkisalmesta pohjoiseen ja yhtyi Hiitolassa ns. Karjalan rataan. Aivan Käkisalmen pohjoispuolella on Kaarlahden asema (Kaukolan pitäjässä), josta vaimoni ja Otso-poikani lähtivät evakkomatkalle 6.12.1939.
(Tuure Liski: Lakkarinpalle – Elämää Valkjärven Mannilassa, s. 72)
Yhdeltä yöllä sammutan tietokoneen. Menen sohvalle pitkäkseni, jätän radion auki. RadioDeiltä kuuntelen hengellistä musiikkia; kello lienee kolmen paikkeilla ehkä ylikin kun nukahdan. Kännykkään asetettu herätyskello herättää 6:20. Kaunis aurinkoinen perjantaiaamu ja uusi työpäivä.
Töiden jälkeen väsyttää, päiväunet tekisivät hyvää, mutta Lauran takapihallekin pitäisi jotain tehdä. Ryhdytään puutarhahommiin. Kolmen tunnin kuluttua on maa käännetty ja uudet istutukset laitettu, luonnonkivistä teen portaat rinteeseen. Seurauksena lievä, pienellä lepäämisellä asettuva rytmihäiriö. Saunaan ja nukkumaan. Lauantaina iltavuoro Liinaharjan vastaanottokeskuksessa, menen kaupungin kautta. Eetunaukiolla Gospel Ridersien järjestämä tilaisuus, juodaan teetä ja kuunnellaan – olen vähällä myöhästyä töistä.
Sunnuntaina 9. heinäkuuta nukun vielä kun Laura lähtee pitämään konfirmaatiojumalanpalvelusta. Aamupäivällä kirjoitan blogipäiväkirjaa – palaan postikorttiin ja valkjärveläisen Liskin muistelmiin.
Laura soittaa, kysyy tarvitaanko kaupasta jotain, ei tarvita. Ryhdyn tekemään ruokaa.
Hän on säätänyt heille määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat, että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää – hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä.
Kirjoitan näitä rivejä 4.12.1980 klo 13. Suomen tietotoimisto on juuri ilmoittanut, että ryssän panssarit ovat Puolan rajoilla valmiina puuttumaan sen asioihin. Ruotsi on lisännyt puolustusvalmiuttaan. Berliinin Tempehofin kentälle on laskeutunut puolalainen kone – ehkä pakoon lähteneitä Neuvostoliiton pelossa.
(Tuure Liski: Lakkarinpalle – Elämää Valkjärven Mannilassa, s. 82)