Suomalaista sotapropagandaa kaksi kenttäpostissa kulkenutta 40-luvun korttia, sekä 60-luvun uudenvuodenkortti kulkenut pari viikkoa ennen syntymääni joulukuussa 1967. Viesti keskimmäisessä kortissa: ”Äiti rakas! Sydämelliset kiitokseni kirjeestäsi. Olen nyt patterissa pari päivää jalkojani parantamassa eikä ole kirjoitusvehkeitä täällä, mutta kun palaan takaisin omaan joukkoon kirjoitan ja selitän hiukan tarkemmin. Älä vain pelästy ei se ole kuin mätäpaiseista.” Arvoitukseksi jää, kuinka kortti on kirjoitettu ilman välineitä – mustekynällä näkyy kirjoitetun, joten lainavehkeet kyseessä?
Edvard Boehm sai valtioneuvoksen arvonimen vuonna 1885 ja korotettiin aatelisarvoon 1903. Suomen suuriruhtinaskunnassa kuvernöörinä ja senaattorina toimineen, vanhasuomalaisia edustaneen Boehmin viimeinen virka oli keisarillisen palatsin hoitaja 1910-luvulla. Hän oli palatsin viimeinen hoitaja ennen Suomen itsenäistymistä. Boehm vastasi palatsista muun muassa ensimmäisen maailmansodan aikaan, jolloin se toimi sotasairaalana rintamalla haavoittuneita varten. Kauppaneuvos Heidenstrauchin vuonna 1814 rakennuttamasta, Suomen senaatin Venäjän keisareille vuonna 1837 ostamasta empirepalatsista tuli sittemmin presidentinlinna.
Edvard Boehm ja Alice Wiiger avioituivat vuonna 1882. Alicen isä kuoli 1882 ja äiti 1883. Pariskunnan tytär Alli Emilia syntyi 1883 Pietarissa, jossa Edvard oli juuri aloittanut Suomen passiviraston päällikkonä. Poika Eero Walentin syntyi runsas viisi vuotta myöhemmin, elokuussa 1888.
Varatuomariksi valmistunut Eero meni naimisiin Aino Zittingin kanssa, jonka isä – Liperin, Ilomantsin ja Jääskin tuomiokunnan tuomari August Zitting – oli senaatissa samaan aikaan Eeron isän kanssa. Zitting oli senaattorina eli ministerinä senaatin oikeusosastolla 1903-1905.
Eeron ja Ainon poika Tuomas, ristimänimeltään Aarne Thomas Herbert, syntyi toukokuussa 1916. Elokuussa 1923 syntyi tytär Alli Carmen Margareta, joka oli ensimmäinen itsenäiseen Suomeen syntynyt von Boehm.
Ennen avioliittoa Aino oli opiskellut kolme vuotta Taideteollisessa keskuskoulussa. Lastenkasvatuksen ja kodinhoidon ohessa hän jatkoi taideharrastusta käyden Suomen Taideyhdistyksen piirrustuskoulun 1928-32. Ensinäyttelynsä Aino piti Helsingissä vuonna 1933 ja haaveili taiteilijan urasta. Hänen huippuhetkensä oli voitto Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun seinämaalauskilpailussa vuonna 1938. Edistyksellinen, uudistusmielisistä kokeiluista tunnettu koulu oli juuri muuttanut Yrjönkadulta, vuonna 1890 valmistuneesta ensimmäisestä omasta koulutalostaan, uuteen koulurakennukseen Etu-Töölöön, osoitteeseen Nervanderinkatu 14.
Taiteilijan ja perheenäidin elämä katkesi yllättäen maalauskilpailua seuranneen vuoden marraskuussa. Aino von Boehm kuoli Helsingin pommituksissa talvisodan alkamispäivänä 30. 11. 1939.
Tapahtuu Huhtikuussa 2017
HIETALAHDESSA Köydenpunojankadulla Aino von Boehm oli kotona tyttärensä kanssa, joka poti flunssaa. He noudattivat annettua ohjetta ja laskeutuivat neljännen kerroksen asunnostaan kellariin pommisuojaan.
Tytär Carmen kertoi myöhemmin, että ihmiset eivät tienneet, mitä ajatella. Oliko tämä sittenkin harjoitus? Jotkut arvelivat, että venäläiset halusivat vain pelotella. Aikansa jahkailtuaan naapurit alkoivat palata koteihinsa, ja äiti ja tytär tekivät samoin.
Aino lähti kaupungille pankkiin. Paluumatkalla hän poikkesi tapaamaan sukulaisiaan Hallonbladin sisaruksia, jotka asuivat parin korttelin päässä Lönnrotinkadun ja Abrahaminkadun kulmatalossa.
Kun hän vähän vaille kolme iltapäivällä lähti Hallonbladeilta, taivas oli mennyt tasaiseen pilveen. Samaan aikaan yhdeksän venäläiskoneen laivue lähestyi Helsinkiä mereltä päin. Se oli noussut ilmaan Virosta, koukannut Hangon kautta ja saavutti rannikon noin kello 14.50 Hietalahden kohdalla. Pilvikerroksen takia Helsingin ilmatorjunta näki koneet vasta, kun ensimmäiset pommit olivat jo putoamassa. Hälytystä ei ehditty antaa.
Jos koneiden oli tarkoitus tuhota satama, isku myöhästyi. Kaikki yhdeksän pommittajaa tyhjensivät lastinsa kilometrin mittaiselle kaistaleelle Hietalahden torin ja linja-autoaseman välille. Ensimmäisen osuman sai Lönnrotinkadun ja Abrahaminkadun kulmatalo.
Aino von Boehm oli juuri astunut hissiin laskeutuakseen alas, kun koko kadun puoleinen nurkka romahti.
(Iltasanomat 14.4.2017)
Kuuma, jotenkin pahaenteinen kesä
Tuomas von Boehm oli 23-vuotias ja Carmen 16-vuotias äidin hautautuessa kivitalon raunioihin. Aino von Boehmin taiteellisuus periytyi jälkipolville. Tuomas opiskeli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1937-38. Samassa koulussa, jonka Aino oli päättänyt vain viisi vuotta aiemmin. Carmen myös opiskeli kuvataidetta Ateneumissa.
Carmen Tawaststjerna: ”Kun aloitin koulunkäyntini Suomalaisen Yhteiskoulun ensimmäisellä luokalla, oli veljeni Tuomas jo abiturientti samassa koulussa. Ihailin häntä tavattomasti.”
Carmen Tawaststjerna muistaa, että Tuomaan tyttöystäviä sanottiin ”flammoiksi tai eräissä tapauksissa blondeiksi” ja ”heillä oli kauniit kiharat hiukset ja he käyttivät heleänvärisiä hyvinistuvia jumppereita.”
Tuomas ja hänen luokkatoverinsa toimittivat myös luokkalehteä nimeltä ’Punalimppu’ (väännös sanasta punalippu), joka oli jonkinlainen parodinen poliittissävyinen julkaisu. Lehden hullua huumoria myötäili runsas kuvitus, joka oli luonnollisesti Tuomaan käsialaa.
(Carmen Tawaststjerna: Elämän kultareuna, s. 23)
Tuomas von Boehmin luokkatovereihin kuului tuleva teatterimies helsinkiläisen Intimiteatterin perustaja Mauno Manninen, runoilija Otto Mannisen ja kirjailija Anni Swannin kuopus. Iltaisin hän luki runojaan Carmenille ja Tuomaalle tehostaen lausuntaa dramaattisin elein.
Mannisen kautta Carmen tutustui tulevaan mieheensä, nuoreen Erik Tawaststjernaan, joka opiskeli musiikkia Helsingin konservatoriossa ja matematiikkaa yliopistossa. Manninen oli tutustunut Tawaststjernaan matematiikan luennoilla ja toi hänet Boehmin perheen ystäväpiiriin.
Erik kotiutui pian perheeseemme. Hän oli huumorintajuinen keskustelija ja hänen elämänasennettaan sävytti kevyt suomenruotsalainen ironia ja suorapuheisuus. Meitä tämä avoimuus suorastaan ällistytti. Vaalilauseemme oli aina ollut ”Man spricht nicht davon” (Siitä ei puhuta), nähtävästi isäni suvulta peritty elämänohje. Erikille ei mikään asia ollut tabu. Hienotunteinen hän kuitenkin oli aina muita kohtaan ja suhtautui minuun, koulutyttöön, herrasmiesmäisesti. Tärkeää Erikissä oli myös se, että hän osasi soittaa pianoa ja että hän harrasti ”oikeita” asioita kuten Goethea ja Strindbergiä.
Kesällä 1939 Erik Tawaststjerna on Boehmin perheen vieraana Työsaaren huvilassa Laatokalla. Kun Erik nostaa katseensa lehdestä ja sanoo että toinen maailmansota voi alkaa koska tahansa, Carmen ei tahdo uskoa, ajatus tuntuu mahdottomalta, etäiseltä. Vuosikymmeniä myöhemmin Carmen kuitenkin muistaa kesän olleen ”kuuma, jotenkin pahaenteinen”. Kesä kääntyy syksyksi ja Erikin ennustamasta, kaikkien pelkäämästä sodasta tulee totta:
Varhain syyskuun 1. päivänä 1939 räjähti uutinen: Saksa on hyökännyt Puolaan. Sen päivän aamuna olimme äitini kanssa kaupungilla, jolloin everstiluutnantti Paavo Susitaival tuli meitä kadulla vastaan. Hän oli äitini lanko. Hän pysäytti meidät, katsoi minuun ja sanoi: ”Nyt, Carmen, tuli lähtö pommisuojaan.” Nämä profeetalliset sanat tulivat koskemaan perhettämme kohtalokkaalla tavalla.
Syksy oli levotonta aikaa. Kansallisteatteri esitti Jaroslaw Iwaszkiewczin näytelmän ’Kesä Nohantissa’, jonka aiheena oli Frederik Chopin. Unohtumaton oli kohtaus jossa Chopin – Tauno Palo – istuu takkatulen ääressä ja esittää riipaisevan monologin, joka alkaa sanoilla ”Puola parka…”. Yleisö istuu järkyttyneenä, hievahtamatta. Tunnelma oli käsinkosketeltava.
Vanhempani tuntuivat olevan hyvin pessimistisiä. He viettivät yhä enemmän aikaa iltaisin kotona vakavan oloisina. He olivat eläneet sortovuodet, ensimmäisen maailmansodan ja vapaussodan ja tiesivät mitä sota oli. ”Näinkö lyhyen aikaa tämä meidän itsenäisyytemme kesti?” sanoi äitini. Minulle sodan uhka ei ollut samalla tavoin todellinen. Tärkeämmältä tuntui tunne-elämäni.
(Elämän kultareuna, ss. 28-29)