”Että tämänlaatuinen kirja on tarpeen vaatima, sitä ei epäile kukaan, joka muistaa oman lapsuutensa tahi joka tarkoin on pitänyt silmällä meidän päiviemme nuorta sukupolvea. Millä menestyksellä arkaluontoisen ja vaikean tehtäväni olen suorittanut, jääköön toisten arvosteltavaksi. Mitä puutteita tavattaneenkin, toivon kuitenkin myönnettävän, että aikomukseni on ollut puhdas ja pyhä.” (Sylvanus Stall, Mitä pojan tulee tietää, s. 5)

NETTIPÄIVÄKIRJA 18. 10. 2018

Viikko sitten perjantaina kävin postissa noutamassa 11 kg:n postikorttilähetystä, sormeni syyhysivät halusta päästä tutkimaan paketin sisältöä, mitä ehkä aarteita korttien kätköistä löytyisikään. Ikäväkseni paketti oli lähtenyt takaisin lähettäjälleen. En muista olenko kirjoittanut asiasta päiväkirjamerkintää, ehkä olen. Siinä tapauksessa kirjoitan uudestaan.

Asia oli siis niin, että postista tulleen ilmoituksen mukaan paketin viimeinen noutopäivä olisi 12. 10. ja noutopaikka avoinna klo 20:00 saakka. Ajattelin kylläkin, että kannattaisi soittaa postiin ja varmistaa, että paketti on noudettavissa vielä illallakin. Ei ollut, se oli lähtenyt paluumatkalle klo 16:00. En suuttunut niinkään postille kuin itselleni, ja se on suuttumuksen muoto jota kestän huonoiten, toisten erehdykset on helpompi antaa anteeksi kuin oma moka. Karvasta pettymystä nieleskellen päätin tehdä postille reklamaation. Mutta tämä toi eteeni moraalisen kysymyksen. Onko oikein vaatia postilta hyvitystä suuttumukseen, jonka varsinainen syy ei ole postin toiminta, vaan oma huolimattomuuteni?

Eilen kävin postissa toista lähetystä noutamassa. Tällä kertaa kävelimme väärään postiin, paketti ei ollutkaan pääpostissa. Ylimääräinen kävelylenkki teki kuitenkin hyvää erityisesti ystävääni ajatellen, joka tarvitsi raitista ilmaa ja liikuntaa. Hän jäi sitten yökylään ja lähti aamulla psykiatriseen sairaalaan, johon pääsikin (tällä kertaa) sisälle. Kuuluu siihen väliinputoajien ryhmään, jolle päihdepalvelut suosittelevat psykiatriaa ja psykiatria päihdepalveluja. Useampi katkaisuhoito on hänellä käytynä tältäkin kesältä, mutta Katkon jälkeen on juominen jatkunut. Muistan kuinka hän vapautui päihteistä uskoontulon myötä, silloin joskus viisitoista vuotta sitten ja pääsi mukavasti elämään kiinni, kunnes kohta joutui seurakuntaan kuuluvan nuoren naisen viettelemäksi. Suhde ei kestänyt pitkään. Nainen muistaakseni löysi uuden kumppanin. Jätetty ja pettynyt ystäväni sortui takaisin päihdekuvioihin eikä ole onnistunut sieltä enää nousemaan.

Eilisiltana hänen lepäillessä olohuoneen lattialle laittamallani patjalla, jatkoin keskeytyneitä töitä tietokoneella, laitoin kirjoja myyntiin huutonettiin. Robert N. Cassonin LUOVAT AJATTELIJAT (1934) kirvoitti minulta subjektiivisen esittelyn Cassonin ajattelusta.

Tänään vuorossa oli yhteissidos Sylvanus Stallin pojille ja nuorille miehille kirjoittamista kasvatusaiheisista kirjoista.

    

Osaanko tehdä mitään lyhyen kaavan kautta? No, jos laitan omistamiani kohteita myyntiin voin kait kuvata niitä omalta, subjektiiviselta kantiltani. Luvassa siis jälleen höpinää pöpinää

MYYTÄVÄN KOHTEEN KUVAILUA PITKÄN KAAVAN MUKAAN

Olemme tottuneet pitämään evankelisluterilaista kirkkoa kristinuskon edustajana. Jotkut jopa pitävät sitä ainoana todellisen kristinuskon edustajana maassamme. Näkökulma on nurinkurinen monessakin mielessä. Suomessa esimerkiksi helluntailaisuus on helppo esittää oikeasta kristinuskosta vieraantuneena lahkona, mutta monessa paikassa maailmalla asetelma on päinvastainen, siellä luterilaisuus näyttää lahkolta. Joitain vuosia sitten kastoin erään marokkolaisen, kotimaassaan kristityksi tulleen naisen. Hänelle oli päivänselvää, että ihminen kristityksi tultuaan eli Jeesukseen uskoessaan ottaa kasteen. Hän ei ollut koskaan kuullutkaan kristillisestä kirkosta jossa kastetaan sylilapsia.

Mielelläni tunnustan, että myös evankelisluterilaisessa kirkossa on paljon hyvää ja raamatullista, niin meillä Suomessa kuin muualla maailmassa.

Näin on aina ollut ja tulee olemaan siellä missä on sydämen kristittyjä. Nämä ovat ensisijassa Jeesukseen uskovia ja toissijaisesti luterilaisia, helluntailaisia, metodisteja. Siksi heillä erilaisista oppinäkemyksistään huolimatta on yhteys, koska yhteys on Jeesuksessa, jos Häneen katsotaan ja turvataan. Jos kirkko tai herätysliike liiaksi vieraantuu Jeesuksesta ja Raamatusta, sydämen kristityille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kirkosta ulos. Kristillinen yhteys on ja säilyy vain Jeesuksen ja Jumalan sanan kunnioittamisen varassa.

Mikähän lienee tilanne ja tulevaisuus Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa, jatkaako se Jumalan sanasta piittaamatonta lahkoutumistaan kirkollisia rituaaleja tarjoavaksi laitokseksi, josta hengellinen elämä puuttuu, vai tapahtuuko vielä palaaminen Sanan auktoriteettiin ja Pyhän Hengen arvostamiseen?

Tätä tulin mielessäni kysyneeksi laittaessani kohdetta myyntiin.

MITÄ POJAN TULEE TIETÄÄ (alkuteos What a Young Boy Ought to Know, 1897) ja MITÄ NUOREN MIEHEN TULEE TIETÄÄ (What a Young Man Ought to Know, 1904) edustavat aikaansa sidottua ja siinä mielessä monin osin vanhentunutta – nykyajan lukijasta surkuhupaisalta, koomilliselta ja ehkä vahingolliselta vaikuttavaa – mutta pohjimmiltaan myös raamatullista tulkintaa kristillisestä seksuaalietiikasta.

Amerikkalainen luterilainen pastori Sylvanus Stall (1847 – 1915) julkaisi samasta aihepiiristä myös kirjat What a Young Husband Ought to Know (1899), What a Man of Forty-five Ought to Know (1901) ja tohtori Mary Wood-Allenin kanssa kirjoitettu What a Young Girl Ought to Know (1897). Stall’in opetuksia oli saatavissa myös fonografilla soitettavina. Osa opetuksissa julkaistiin ensin soitettavassa muodossa ja vasta myöhemmin kirjana. Joissain lähteissä nämä on mainittu maailman ensimmäisinä äänikirjoina.

Aidosti raamatullinen seksuaalietiikka, jossa seksuaalisuus kuuluu avioliittoon ja avioliitto miehelle ja naiselle, muodostaa kristillisen seksuaalikasvatuksen perustan ja on pätevää kaikkina aikoina. Siinä mielessä kristinuskon näkemys seksuaalisuuden toteuttamisesta asiana, johon kuuluu itsekuri ja alamaisuus Jumalan hyvälle tahdolle, on edistyksellistä ja nykyaikaista: se on aina ajan tasalla. Stall’in edustamalla seksuaalikasvatuksella on annettavaa myös ja erityisesti nykyajan ihmiselle, joka on taantumassa kristillisyyttä edeltäneeseen hedonismiin ja pakanallisuuteen.

Stall’in opetuksista eniten huomiota on saanut opetus masturbaation haitallisuudesta, jopa niin, että arvostelijat edelleen mainostavat kirjaa etuliitteellä ”anti-masturbation book”. Stall’in painotukset saattavat olla aikaansa sidottuja ja osin nykyaikaan soveltumattomia, mutta on syytä muistaa, että kirkossa nykyisin vallalla oleva suuntaus on sekin aikaan sidottu. Vanhentuneista painotuksista huolimatta Stall’in opetus lienee sittenkin pohjimmiltaan raamatullisempaa ja vähemmän surkuhupaisaa tai traagista kuin monet nykykristillisyydessä vallalla olevat suuntaukset. Esimerkiksi itsetyydytyksestä, sen haitallisuudesta tai haitattomuudesta, on nykyään monenlaista opetusta. Asiaan lienee parasta suhtautua maltillisesti, ottamatta liian tiukkaa kantaa puoleen tai toiseen. Oikea suunta saattaa löytyä kun kysymys liitetään laajempaan kontekstiin. Vuorisaarnassa kerrotaan, että joka katsoo toista himoiten, on ”sydämessään jo tehnyt aviorikoksen”. Tästä seuraa kysymys kuinka mahdollista on harjoittaa itsetyydytystä ilman synnillisiä mielikuvia.

Kristityn ei kuulu niinkään kysyä mitä saan ja mitä en saa tehdä, vaan mikä vie minut syvemmälle Pyhän Hengen täyttämään, puhtaaseen ja voimaperäiseen kristilliseen elämään. Kristitty voi miettiä itsetyydytystä ja sen seurauksia kohdallaan tältä pohjalta.

Stall’in tekstiä pohtiessaan ja oikeaa kristillistä suhtautumistapaa etsiessään – tai kristinuskolle nauraessaan ja jotakin muuta aatesuuntaa parempana pitäessään – on hyvä muistaa kristinuskon keskus, kaiken terveen kristillisyyden perusta. Syntien anteeksiantamus Jeesuksessa Kristuksessa. Kristillisyys ankkuroituu persoonaan, ylösnousseeseen elävään Vapahtajaan ja Hänessä olevaan pelastuskokemukseen. Ilman todellista antautumista ja kuuliaisuutta kaikki ”kristillinen seksuaalietiikkamme” jää ulkokohtaiseksi johtaen pahimmillaan moralismiin ja kaksinaismoralismiin, tekokeskeisiin suorituksiin, tekopyhyyteen, tuomiohenkiseen ja neuroottiseen uskonnollisuuteen.

Kristillistä eli Jumalan sanaa kunnioittavaa seksuaalietiikkaa on pohjimmiltaan kahdenlaista silloinkin kun opetus sinällään on sama. Kysymys on siitä olemmeko sitoutuneet ja tahdommeko sitoutua Jeesukseen itseensä ja Hänen luontoonsa. Pyrimmekö elämään kristillisten ihanteiden mukaista elämää vain ulkonaisesti, ristiriidassa oman sisimpämme kanssa, vai etsimmekö myös ja ensisijaisesti Hänen läsnäoloaan ja hallintavaltaansa sisäisessä elämässä? Jälkimmäinen (Kristuskeskeinen kristillisyys) johtaa himojen voittamiseen ja niistä vapautumiseen Pyhän Hengen ansiosta, mutta edellinen (tekokeskeinen ja ulkokohtainen hyveellisyys) himojen väkivaltaiseen tukahduttamiseen ilman voittoa ja vapautta.

Kristillistä seksuaalietiikkaa voidaan kannattaa seksuaalikielteisesti ja neuroottisesti, koska pelätään kohdata omat vietit ja tarpeet. Tai sitä voidaan kannattaa seksuaalimyönteisesti, ymmärtäen, että seksuaalisuus itsessään on kaunista ja hyvää, liian kaunista pilattavaksi ja turmeltavaksi tämän aikakauden trendeissä ja ajatustottumuksissa.

  

  

Nettiantikvariaatti ja kirjallisuussivusto KULTAOMENA ostaa, myy ja vaihtaa. JATKUVASTI OSTETAAN vanhat postikortit ja aikakauslehdet. Kirjat, lehdet ja kortit käy MYÖS VAIHDOSSA – hyvistä annan HYVÄN vaihtoarvon. Tarjoa. Yhteydenotot sähköpostiin armas.hepovirta@gmail.com

Katkelmia luterilaisen pastorin Sylvanus Stall’in kirjoista MITÄ POJAN TULEE TIETÄÄ (1897) ja MITÄ NUOREN MIEHEN TULEE TIETÄÄ (1904):

Olet nähnyt Raamatun kertomuksessa, että Jumala kasveille, puille ja jokaiselle elävälle olennolle on antanut kyvyn tuottaa toisia lajinsa mukaan. Jos niitä ei olisi pidetty tässä rajassa, niin pihlajanmarjat voisivat kasvaa omenapuissa ja omenat viinimarjapensaissa. Eivätkä ne liioin saaneet oikeutta luojan voiman harjoittamiseen, kuten se Jumalalla oli, sillä silloin puut olisivat voineet luoda kaloja tai lintuja, ja linnut olisivat voineet luoda puita ja eläimiä mielensä mukaan. Kun siis kylvetään omenan siemeniä, niin ne eivät tuota muuta kuin omenapuita: sama on laita kaikissa elämän ja olemisen muodoissa. Siten Jumala kasveja, eläimiä ja kaikkia olevia olentoja tosin ei varustanut luomisvoimalla, mutta toisella kyvyllä, joka, kuten sanoimme, muutamissa kohdin on sitä varsin likellä ja jota me sanomme lisääntymiskyvyksi sentähden, että jokainen tuottaa siementä oman lajinsa mukaan; – –

Pienen esitelmäni lopussa, jonka eilen illalla fonografissa sinulle puhuin, kerroin hennosta taimesta, joka kasvaa maahan kätketystä siemenestä; kutsuin sitä ”kasvilapseksi”. Taimi on yhtä todellisesti vanhempiensa lapsi, kuin pienet lintuset pesässä ovat niiden lintuvanhempiensa lapset, jotka pesän rakensivat, saattoivat lintulapset päivän valoon ja sittemmin niitä vartioivat ja hellästi ruokkivat. Linnuista puhuessamme kaiketi huomasit, että lintuvanhempia on kaksi: isä-lintu ja äiti-lintu. Mutta ehkäpä et Raamatun luomiskertomuksessa ole täysin tarkalleen oivaltanut, mitä siellä sanotaan Jumalan luomista eri elävistä olennoista: ”mieheksi ja vaimoksi hän heidät loi”. Tämän tosiasian, että on uros- ja naaras-yksilöitä, varmaankin olet nähnyt eläimissä, ja sen ehkä keksinyt myöskin linnuissa; mutta oletko ajatellut, että jokaisella kasvilapsellakin on isä ja äiti, että myöskin taimista kuuluu sana: ”mieheksi ja vaimoksi hän heidät loi”. Niin on kuitenkin asia.

Muutamissa kasveissa isä- ja äiti-luonto asuvat yhdessä samassa käsivarressa, mutta esiintyvät eri isä- ja äiti-luontoineen vasta kun kasvin elämässä täyden kehityksen ja kypsyyden aika on tullut, kun siemen on tuotettava, jotta vastaisuudessa ukko-kasvin kuihduttua ja kuoltua toisia nuoria kasveja versoisi siemenestä, ja että, vaikkakin ukkokasvi on kuollut, kuitenkin siemenen välityksellä samanlainen kasvi säilyisi ja lisääntyisi maan päällä.

Tapa, jolla nämä isä- ja äiti-luonnot yhtyvät toisiinsa ja kuitenkin esiintyvät kumpikin erikseen siemenen muodostamisessa, josta sitten kasvilapsi on itävä, näkyy ehkä parhaiten vainiolla, johon on kylvetty maissia. Kun korsi on ylentynyt täydelle pituudelleen ja tähkäpäät ovat alkaneet muodostua sekä itsestään ulontaneet tuota hienoa silkkiä, jota varmaan olet nähnyt tähkäpäiden yläosassa, niin samalla varren huipussa näyttäytyy suuri joukko kukkia eli terttuja. Tähkäpäät tuppineet, joista silkki riippuu, ovat äiti-osat eli kasvin naismainen puoli, ja tertut kukkaiskruunuineen, siitepölyn täyttämät, ovat isä-osat eli kasvin miesmäinen puoli. Kun hento tuuli huojuttaa kortta ja siitepöly tertuilta putoilee silkille, niin sen erityiset silkkilangat vievät kuhunkin jyvään; siten kukin varren jyvänen tulee osalliseksi siitä elinvoimasta, jota paitse se ei milloinkaan olisi tullut maissinjyväksi. 

Kaikissa kasveissa isä- ja äiti-luonnot esiintyvät kukassa; ne näyttäytyvät puiden kukkimisessa, pensaitten ruusuissa. Joskus molemmat luonnot ovat, kuten maississa, yhtyneet samaan puuhun tai pensaaseen, toisissa tapauksissa isä- ja äiti-luonnot elävät eri puissa tai pensaissa. – – 

Niinpä näet, poikani, että kun näitä asioita ajattelemme yhtä puhtaasti, kuin Jumala raamatussa osottaa, niin askel askeleelta saamme täyden ja tyydyttävän vastauksen äidillesi tekemään kysymykseen, kun eräänä päivänä tulit kotia ja löysit viattoman, pienen siskosi makaavan kehdossa.

(Mitä pojan tulee tietää, ss. 19 – 24)

Ihminen on olentojen asteikossa korkeimmalla. Hänen lapsuutensa ja kehityksensä aika on siis pitempi kuin yhdenkään muun olennon, jonka Jumala on luonut. Mutta muistakaamme, että Jumala on tehnyt ihmisen kaiken muun luomakuntansa hallitsijaksi, ja sentähden tämä välttämättömästi tarvitsee monivuotista kehitystä saadakseen oppia ja semmoista tietoa, kokemusta ja viisautta, että ihmispojalle, kun hän on joutunut täyteen kypsyyteen, voidaan uskoa mitä laajin valta Jumalan määräyksen mukaan, ja että hän siten arvokkaasti täyttäisi sen sijan, minkä Jumala on hänelle suonut hallitsijana kaiken sen yli mitä Jumala on luonut, ja olisi kelvollinen seisomaan olentojen asteikossa lähinnä itse Jumalaa, jonka kuvaksi hän on luotu.

Rakas poikani, sinä kaiketi monen muun kanssa olet toivonut mitä pikimmin pääseväsi mieheksi. Mutta Jumala todellakin tietää parhaiten, ja ne vuodet, jotka vielä ehtivät kulua ennenkuin 25 vuoden ikäisenä olet päässyt ruumiin täyteen kypsyyteen, eivät ole liian monet ehtiäksesi tulla täysin varustetuksi kantamaan elämän rasitusta ja suorittaaksesi kaikki miehen vastuunalaiset tehtävät. 

(ss. 32 – 33)

Jos Jumala olisi jokaisen yksilön luonut erikseen, täyskasvaneita miehiä ja naisia ilman vanhempia ja ilman lapsuutta, niin kaikki meidän elämänsuhteemme olisivat toisenlaiset kuin nyt. Ei olisi mitään kotia, sillä niitä sukulaissiteitä, joihin koti perustuu, ei olisi olemassa. Ei olisi semmoisia liittoja kuin mies ja vaimo, isä ja äiti, vanhemmat ja lapset, veljet, sisaret, tädit, sedät ja orpanat, isoisä ja mummo. Jokainen yksityishenkilö olisi riippumaton ja ilman yhteyttä kenenkään muun kanssa. Se rakkaus ja antaumus, joka nyt elämälle antaa suloisimman viehätyksen ja sen jaloimmat ajatukset, puuttuisi kokonaan. Sinä ja minä emme enää olisi renkaina elämän katkeamattomassa ketjussa, me ja jokainen ihminen seisoisimme yksin, ei olisi kenen kanssa yhteisesti riemuita, ei ketään auttamassa meitä taakkojemme kantamisessa, huolehtimassa tarpeistamme, valvomassa meitä, kuten vanhempamme ja ystävämme nyt tekevät murheissamme, sairastaessamme ja kuollessamme.

(ss. 34 – 35)

Kun me avuttomina lapsina ensin synnymme maailmaan, Jumala ei heti anna meille niitä voimia ja kykyjä, joita sittemmin tarvitsemme, mutta joita emme aluksi käytännössä kaipaa. Ensi aikana lapsi ei tarvitse hampaita, mutta parissa vuodessa se saa muutamia ja sitten useampia mikäli niitä tarvitaan. Lapsen syntyessä hampaan alut ovat kätketyt ikeniin. Ne ovat alkutilassa, embryona, miksi sitä oppineet sanovat, odottaen sopivaa aikaa kasvamiselleen, kun lapsi ne tarvitsee. Samoin on kaikissa terveissä lapsissa suvunjatkamisen järjestelmä kehittymättömänä, embryona, uinailevana, neljän- tai viidentoista vuoden ikään, jolloin tämä uusi kehitys alkaa herätä ja kasvaa, ja vähitellen tapahtuu vuosien kuluessa muutoksia, jotta poika kohoisi ja muuttuisi lapsesta täysin kehittyneeksi mieheksi. 

Nämä muutokset, jotka jatkuvat neljännestätoista kahteenkymmenenteen viidenteen saakka, mutta jotka ovat eniten huomattavat ja eniten puristavat neljäntoista ja kahdeksantoista vuosien kuluessa, ovat sangen tärkeät. Kun monet tietämättömyydessään ja valistuksen puutteessa lankeavat paheeseen ja syntiin ja pian tai vastedes täydellisesti tuhoutuvat, niin on tarpeellista, että kaikki pojat saavat selkoa, mitä heillä on odotettavana, jotta itselleen voisivat selittää mitä oikeastaan merkitsevät heidän uudet kokemuksensa, nuo vakavat uudet tosiasiat.

(ss. 110 – 111)

Vuorokausi on vaihtunut perjantain puolelle, lähestytään puoli kahta, ei jaksa enempää selata, kopioida. Ehkä vielä yksi, tai kaksi.  Kirjan surullisimmat opetukset löytynevät luvuista ”Kenen ei tule mennä naimisiin?” ja ”Puolison valitseminen”. Jälkimmäisessä luvussa kerrotaan tosin sekin, että seksuaalisuus ei ole vain suvun jatkamista vaan puolisoiden yhteiseksi iloksi, mutta opetus ettei heikko ja sairaalloinen nainen sovi vaimoksi, kun ei vaivojensa vuoksi ehkä kykene sukupuoliyhteyteen eikä ainakaan lapsia synnyttämään ja kotitöistä huolehtimaan, tuntuu nykylukijasta tarpeettoman julmalta. Tosin tämäkin tulee lukea taustaansa vasten. Synnyttämään kykenemätön vaimo oli ”hyödytön” aikana, jolloin perilliset turvasivat vanhempien ja suvun tulevaisuuden.

Usein saamme lääketieteellisissä aikakauslehdissä ja muissakin lehdissä lukea, ettei niiden, joilla on taipumusta keuhkotautiin, tule mennä naimisiin. Horjuva terveys, epätietoisuus perheen toimeentulosta, jos työkyky riutuu, vaara että lapset perivät vanhempien sairaloisuuden, saavat heikon ruumiin, potevat ja kärsivät koko ikänsä ja kuolevat ennen aikojaan – onhan tässä kylliksi painavia syitä miksi henkilöiden, joilla on perinnöllisiä taipumuksia keuhkotautiin, ei tulisi mennä naimisiin. Mutta usein on keuhkotautisen sekä hermosto että viettielämä niin kiihottuneessa tilassa ja intohimot kiihkeämmät kuin terveillä ja senpä vuoksi yllämainitut syyt eivät paina mitään vaa’assa, jos mies tahi nainen löytää jonkun, joka suostuu tulemaan hänelle puolisoksi – sukuvietin vaatimukset saavat kaikki järjen muistutukset vaikenemaan.

Mainitut syyt ovat kyllä aiheellisia ja painavia, mutta harvoin ne kuitenkaan estävät keuhkotautisia avioliitosta. Yli 20 vuotisen papillisen toimeni aikana on minulla ollut runsaasti tilaisuutta nähdä semmoisten tapausten tuloksia, kun olen vihkinyt avioliittoon pareja, joista toisella puolisolla on ollut taipumusta keuhkotautiin. Miesten suhteen olen yleensä tehnyt huomion, ettei heidän elimistöllään ole kylliksi voimia, joita sukupuolielämään vaaditaan. Seurauksena on, että miehen terveys ja ruumiinvoimat vähitellen riutuvat, ja kun on syntynyt pari kolme, kenties useampiakin sairaloisia lapsia, kuolee mies äkkiä jättäen vaimolleen perinnöksi kituvan lapsilauman, joka vaatii äärettömän paljon huolta ja hellää hoitoa – – .

(Mitä nuoren miehen tulee tietää, ss. 157 – 158)

Mitä olemme sanoneet keuhkotaudista, koskee yhtä suuressa määrin myös mielisairautta. Jokaisen, joka aikoo naimisiin, tulee ensin tutustua perhehistoriaansa, ja koettaa saada selville onko suvussa ilmennyt mielisairautta; jos niin on laita, on annettava järjen eikä tunteen ratkaista avioliittokysymys. – –

(ss. 159 – 160)

Ei kukaan mies tahi nainen, joka on tartuttanut itseensä syfiliksen, saa, niinkuin jo aikaisemmin olen esittänyt, koskaan ajatellakaan avioliittoa. Kaikki puolustelut ”nuoruuden hairahduksista” tahi ”kovan onnen kolahduksesta”, josta muka tartunta johtui, eivät merkitse mitään tahi kaunista asiaa, kun on kyseessä niin arveluttava rikos kuin on tulevien sukupolvien onnettomaksi saattaminen, – – . Niiden totuuksien valossa, joita tässä kirjassa olen esittänyt, toivon, ettei kukaan tunnollinen mies, jonka veriin tämä kamala myrkky on syöpynyt, koskaan voisi ajatellakaan tehdä uutta, peloittavaa syntiä saattamalla viattomia, avuttomia naisia ja lapsia vaaroihin ja kärsimyksiin, joista hänen pikemmin tulisi koettaa lähimmäisiään varjella.

(s. 160)

Ei kukaan heikko ja sairaloinen nainen sovellu vaimoksi ja vielä vähemmän hän kelpaa tulemaan äidiksi. Avioliitto, missä sukupuolisuhteilla ei ole mitään merkitystä, ei voi tulla onnelliseksi. Eikä kenenkään miehen, oli hänen ruumiillinen tarmonsa miten suuri tahansa, tule vaatia että vaimon tahdottomana välikappaleena on alistuttava hänen hillittömille himoilleen. Aviolliset suhteet on järjestettävä järkevästi ja hellällä rakkaudella, mutta eihän mitään rakkautta voi tulla kysymykseen, jos mies tahi vaimo on kykenemätön sukupuolielämään, tahi vaimo ruumiillisesta heikkoudesta tahi noiden nykyaikana niin tavallisten naistentautien vuoksi ei kykene aviolliseen yhdyselämään. Semmoinen vaimo voi tyydyttää miehensä sukupuolisia pyyteitä ainoastaan oman terveytensä ja hyvinvointinsa kustannuksella – – . Onneton nainen ei voi tulla terveiden, reippaiden lasten äidiksi, ei voi kantaa osaansa elämän taakasta, eikä täyttää velvollisuuksiaan miestään kohtaan; päinvastoin saa mies olla sairaanhoitajana, hänen kotinsa muuttuu sairaalaksi ja avioliitto tuottaa molemmille puolisoille kärsimyksiä ja suruja ja tekee koko heidän ympäristönsä onnettomaksi.

Nuori mies usein jo kihlausaikana huomaa miten heikko ja sairaloinen nuori neito on, jonka hän on valinnut elämänkumppanikseen, mutta rakkaus sokaisee hänet ja kihlausajan runolliset haaveilut saavat hänen rakentelemaan ihanteellisia tuulentupia tulevaisuudesta, jolloin hän rakastavan aviomiehen hellyydellä saa hoitaa ja vaalia lemmittyään ja poistaa kaikki ikävyydet ja surut hänen luotaan, ja niin hän astuu avioliittoon pahoja enteitä näkemättä. Jos rakkautesi on todellinen, jos todella tunnet hellyyttä tätä naista kohtaan, ei sinun tulisi olla niin julma että houkuttelet hänet vihille kanssasi! Jos todella häntä rakastat ja säälit hänen kärsimyksiään, niin ole hänelle ystävänä, veljenä, tukena. Mutta älä koskaan mene hänen kanssaan naimisiin!

(ss. 162 – 163)

Jos Stall sortuukin joissain suhteissa tarpeettomiin vaatimuksiin, tai yksinkertaisesti vain edustaa aikaansa ja siinä vallinneita käsityksiä, on hyvä tarkastella kriittisesti myös omaa aikaamme ja käsityksiämme kun puolisoksi kelpaavaksi katsotaan sellaisiakin, jotka jo lähtökohtaisesti ovat siihen kelpaamattomat. Tämä ei ole ahdasmielisyyttä vaan biologinen fakta. Jos siis pidämme kiinni siitä, mikä on kristillisen ihmiskäsityksen ja seksuaalietiikan lähtökohta, että Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi.

Emme ehkä kykene tavoittamaan Stall’in opetuksen myönteistä sävyä, nyt yli sata vuotta kirjojen kirjoittamisen jälkeen. Mutta kannaltamme on lopulta yhdentekevää millaista kristillisyyttä Stall itse ja hänen seksuaalikasvatuksensa edustivat. Merkittävää on vain se, onko minulla nöyryyttä kysyä, ja erityisesti kristittynä kysyä Jumalan sanan ja Pyhän Hengen valossa, millaista kantaa minun tulisi elämässäni edustaa ollakseni hyvän ja kauniin asialla.

Ja kuinka toimin niissä ratkaisevissa kysymyksissä, joita elämä taas tänään eteeni tuo.

 

 

Runo 30. 10. 2015. Kuva vähän vanhempi, ehkä 2010