Nettipäiväkirja 22.9.2018

Taivas vihmoo viistoa sadetta punaisen ja keltaisen läikittämiin vaahteroihin, koivuihin, tuuli on vähän asettunut: yöllä se kolisteli niin, että pelkäsin parvekkeen kaiteiden lentävän tuulen mukaan – kirjallista liioittelua harjoittaakseni. Joskus vain liioittelu, kärjistys asettaa asiat näkyville sellaisina kuin ne ovat. Liiallinen mahtipontisuus tosin kääntyy asiaa vastaan, muuttaa vereslihaisimmat tunteemme banalismiksi. Niin tai näin, syksy on tullut – ja minä elän. Eikä se ole liioittelua vaan totta.

Mistä tämä äkillinen päiväkirjamerkintä? No, olen laittanut kuvatauluja myyntiin tuonne huutonettiin, ja yksi kuvataulu innoitti – netistä poimimieni lainausten lisäksi – kirjalliseen maalailuun pompeijilaisesta perhe-elämästä. Satavuotiaan Suomen juhlavuosi on vaihtunut toiselle sadalle ajat sitten ja Suomen historian (?) tarkasteluksi tarkoitettu blogini jäi muutamaan hassuun merkintään. Kun en edelleenkään ole saanut arkistossa olevia kirjoitelmia julkaisukuntoon, osin siitä syystä että monetkaan niistä eivät ole sellaisenaan julkaistavia, ajattelin, että tämä nyt ainakin on korrektia eli riittävän yleisluontoista, enemmän Suomen (tässä tapauksessa kuitenkin muinaisen Rooman) kuin oman elämäni historiaa kuvailevaa.

Eilen iltapäivällä puhuin puhelimessa pojan ja pojanpojan kanssa. Rakennan rinnastuksia, toisiaan värittäviä lauseita ja virkkeitä jotka muodostavat rivien väleihin jännitteitä, tulkintoja. Joskus teen sen tarkoituksella mutta usein huomaamattani. Viittaus lapseen ja lapsenlapsiin ei nyt kuitenkaan rinnastu seinien sisälle jääviin salaisuuksiin. Jos johonkin, niin sanoihin ”minä elän”. Tänä syksynä enemmän kuin monina edeltävinä syksyinä osaan olla kiitollinen lapsestani, hänen perheestään ja lapsenlapsesta, ei siksi että he olisivat muuttuneet, vaan koska elämäntilanteeni on muuttunut, korjaantunut.

Ja siitä olen kiitollinen.

“Inneres eines römischen Hauses – Haus des Cornelius Rufus in Pompeji (Rekonstruktion)”. Lehmanns kulturgeschlichtliche Bilder. Muinais-roomalainen talo sisäpuolelta – Det inre av forn-romerskt hus. Lehmann, Historiallisia kuvia, II sarja, 9. Lehmann, Historiska bilder, II serien, 9.

CORNELIUS RUFUS ANNO DOMINI 79

Pompeijilainen Cornelius Rufus kuului hallitsevaan luokkaan, hänen perheestään ja suvustaan nousi useita merkittäviä henkilöitä.

Kuvataulu muinaisroomalaisen palatsin sisätiloista luo silmäyksen perheen etuoikeutettuun, monella tapaa turvattuun arkielämään. Kuvan oikeassa alakulmassa isäntä, Cornelius Rufus, hallitsee tilaa arvovaltaisella ja määrätietoisella olemuksella. Isäntää vastapäätä kuvan vasemmassa alakulmassa on lattialle asettunut orja, olemukseltaan edellisen vastakohta. Hän on riippuvainen isäntänsä huomaavaisuudesta, mahdollisesta hyväntahtoisuudesta – tai raivonpurkauksista, mielivaltaisuudesta ja oikuista. Orjan ilme on lukittu, ajatukset ja tunteet pidetään sisällä, niitä ei ole lupa ilmaista. Asetelmallisen kuvan keskipisteeksi nousee leikkivä lapsi.

Voimme ajatella, että kuva kertoo yhden pompeijilaisen perheen tarinan – ja sen päätöksen. Muutaman kilometrin, noin kymmenen kilometrin päässä Vesuviuksen vuori kohoaa kunnioitusta herättävänä, piirtyy jylhänä taivasta vasten. Äkkiä maa järähtää ja kuvio muuttuu. Pompeijilainen perheidylli särkyy. Isäntä ja orja joutuvat samalle tasolle. Henkilökohtaisen maailman pirstoutuessa jokainen joutuu tutkimaan omaa sisintään, ulkoisen hajotessa saa etsiä sisäistä kiinnekohtaa, perustaa.

Pompeijin hienoimpiin rakennuksiin kuuluneen palatsin rauniot löydettiin ja kaivettiin esille vuosina 1855, 1861 ja 1893 tehdyissä kaivauksissa.

Kykenemmekö millään tavalla tavoittamaan tätä ”muinaisroomalaiseksi” kutsumaamme interiööriä? Emme tavoita perheen elämää, sen jäsenten ja elämänpiiriin kuuluvien henkilöiden ajatuksia, tunne-elämän liikkeitä. Monet ökytalon seinien sisällä tapahtuneista asioista olivat varmasti merkittäviä ja ovat, jollain tuntemattomalla tavalla, jääneet elämään: vilpittömät hellyydenosoitukset, orjaa kohtaan osoitettu ”tarpeettoman hyväsydäminen” myötämielisyys, yhteiset leikit lapsen kanssa? Yhtä monet asiat kuihtuivat merkityksettömyyteensä – tai olivat ja tavallaan jäivät olemaan merkittäviä päinvastaisessa, itsekkyyttä ja pahansuopuutta edustavassa mielessä.

Muinaisroomalaisen talon sisäkuva edustaa omaa interiööriämme. Ulkoiset puitteet voivat olla erilaiset, kulttuurillinen arvomaailma ja yhteiskunta, perinteemmekin ovat muuttuneet. Sisältö on kuitenkin sama. Etsitään omaa paikkaa yhteisössä, sen hierarkiassa. Ja edelleen suurin ja merkittävin osa siitä mitä olemme, jää piiloon seinien sisälle, suojaan ulkopuolisten katseilta. Kuka lopulta tuntee meidät sellaisina kuin olemme – eli sellaisina, joiksi tulemme rakenteiden sortuessa kun elämän arvaamattomuus ja äkillinen armottomuus riisuu koristeemme, paljastaa sisäisimmät intentiomme?

Vuonna 79 yksi Rooman valtakunnan suurimmista kaupungeista hävisi maan päältä: Pompejin satamakaupunki hautautui tuhkaan ja kiveen, ja valtaosa sen asukkaista menehtyi. Tutkijat ovat rekonstruoineet kaupungin kuolinkamppailun tunti tunnilta.

Ensimmäinen varoitus saatiin aamun varhaisina tunteina elokuun 24. päivänä vuonna 79. Jotkut Italian länsirannikolla sijaitsevan Pompejin kaupungin asukkaista havahtuivat unestaan, kun heidän talonsa alkoivat yhtäkkiä vavista. 

Suurin osa kaupugin runsaasta 20.000 asukkaasta ei kuitenkaan huomannut pientä maanjäristystä vaan jatkoi rauhassa uniaan.

Kun aurinko muutaman tunnin päästä nousi, kaikki oli ennallaan. Päivästä näytti tulevan jälleen lämmin ja aurinkoinen. Kaupungin torilla myyjät kaupittelivat hedelmiä, leipää ja vastapyydettyä kalaa ja asiakkaat yrittivät tinkiä hintoja alemmaksi. 

Pompejin keskustan leipomossa leipuri oli jo kauan ollut työn touhussa, ja hedelmällisyyden jumalatar Isiksen temppelissä papit suorittivat rituaalejaan.

Hieman puolenpäivän jälkeen kaupungin suurten huviloiden orjat ryhtyivät valmistamaan ruokaa isäntäväelle. 

Korviahuumaava rysäys ravisteli maata ja sai Pompejin suurimmatkin rakennukset huojumaan. Rysähdyksen jälkeen kaupungin yllättyneet asukkaat näkivät valtavan tuhka- ja kivipatsaan syöksyvän korkeuksiin kymmenisen kilometrin päässä pohjoisessa sijaitsevan Vesuvius-tulivuoren kidasta.

Päivän kirkkaus alkoi hämärtyä, ja tuhkaa ja hohkakiviä alkoi sataa Pompejin talojen ja kauhistuneiden asukkaiden päälle.

Tuomiopäivä oli koittanut.

Kun tuhoisa näytelmä alkoi Pompejissa vuoden 79 elokuussa, 18-vuotias Plinius nuorempi istui lueskelemassa enonsa talossa noin 30 kilometrin päässä Pompejista luoteeseen sijaitsevassa Misenumin kaupungissa. Siellä sijaitsi Rooman suurimpiin kuuluva laivastotukikohta, jonka komentaja Pliniuksen eno Plinius vanhempi oli.

Nuorempi Plinius näki selvästi Vesuviuksesta purkautuvan tuhkapilven toisella puolella Napolinlahtea, ja hän kuvaili sitä myöhemmin kirjeessään tuttavalleen, roomalaiselle historioitsijalle Tacitukselle:

”Pilvi oli muodoltaan samankaltainen kuin puu, erityisesti pinjan muotoinen. Taivaalle näet kohosi ikään kuin erittäin korkea runko, josta erkani muutamia oksia […] Pilvi oli välillä vaalea, välillä tumma ja kirjava, sen mukaan kuinka paljon se nostatti maata ja tuhkaa.”

Pliniuksen kirje on ainoa silminnäkijäkertomus tapahtumasta, joka tuhosi yhden vuorokauden kuluessa Pompejin ja sen naapurikaupungit.

Muutamassa minuutissa purkauksen alkamisesta tuhka ja kiviaines olivat muodostaneet valtavan pylvään, joka ulottui 15 kilometrin korkeuteen. Kivisade alkoi puolentoista tunnin kuluttua purkauksen käynnistymisestä, ja purkaus kiihtyi kiihtymistään. Tuli niin hämärää, että lamput piti sytyttää. Tuhannet ihmiset etsivät hädissään suojaa. Ihmiset yrittivät juosta kaduille kertyneen polvenkorkuisen tuhkakerroksen läpi kaupungin porteille suojaten päätään kuka tyynyllä, kuka pannulla tai korilla.

Isiksen temppelissä papit ottivat mukaansa niin paljon kultaa kuin pystyivät kantamaan ja pakenivat hekin kadulle. Kun he pääsivät Via Dell’Abbondanzan kulmaan, taivaalta pudonnut kivenjärkäle tappoi yhden kultasäkkejä kantaneista papeista.

Muut jatkoivat pakenemistaan, mutta kohta kaksi muuta pappia jäi luhistuvien rakennusten alle. Loput papeista etsivät turvaa talosta, jonne jokainen heistä seuraavien tuntien kuluessa jäi loukkoon ja tukehtui. Yksi papeista löydettiin kirves kädessään: tuhka ja kivet olivat jumittaneet oven, ja pappi oli epätoivoissaan yrittänyt hakata pakotietä seinän läpi, mutta turhaan.

Plinius nuoremman mukaan hänen enonsa oli määrännyt viipymättä useita laivaston aluksia purjehtimaan Pompejiin ja pelastamaan sieltä mahdollisimman monta ihmistä.

Kun komentaja laivoineen pääsi perille, näytti siltä, että oli mahdotonta päästä rantautumaan. Tulivuori oli syössyt miljoonia tonneja kiviainesta Napolinlahteen ja tukkinut pääsyn satamaan. Pelastusyritys merkitsisi pelastajille väistämätöntä itsemurhaa.

Nyt Vesuvius sylki taivaalle 100.000 tonnia tavaraa sekunnissa, ja tuhkapilvi oli jo 30 kilometrin korkuinen. Pompejin asukkaiden viimeiset hetket paeta kaupungista alkoivat olla käsillä. 

Yhden aikaan aamuyöstä ensimmäinen kaikkiaan kuudesta hehkuvasta ja kaiken tieltään tuhoavasta tuhkavyörystä saavutti Pompejin naapurikaupungin Herculaneumin. Sadat ihmiset olivat rientäneet rannalle, jossa he yöpyivät toivoen pelastajien saapuvan mereltä. Valveilla olevat näkivät, miten valtava hehkuva virta alkoi vyöryä vuorenrinnettä alas.

Vesuviuksen ylle kohonnut tuhka- ja kivipylväs oli alkanut luhistua, ja 800-asteinen virta kuumaa tuhkaa, hehkuvia kiviä ja myrkyllisiä kaasuja vyöryi alas sadan kilometrin tuntivauhtia. Kukaan ei päässyt pakoon punahehkuista massaa, joka muutaman minuutin kuluttua virtasi yli Herculaneumin kaupunginmuurin, läpi katujen ja edelleen rannalle, jonne ihmiset olivat paenneet. 

Tähän mennessä arkeologit ovat löytäneet lähes kolmesataa uhria Herculaneumin rannikolta. Useimmat olivat etsineet turvaa rannalla olevista kylpylärakennuksista. Kaivauksissa löydetyt luut osoittavat, että toisin kuin pompejilaiset, Herculaneumin asukkaat eivät kuolleet tukahtumalla vaan armottomaan kuumuteen. Rannalle paenneet saivat surmansa välittömästi, kun tuhka- ja mutavyöry sai heidän lihansa kiehumaan, aivonsa räjähtämään ja luunsa pirstoutumaan kuin hauraan lasin.

Uhrien joukosta arkeologit ovat löytäneet muun muassa roomalaisen sotilaan, jonka luuragon tutkimukset ovat osoittaneet tuhkavyöryn paineaallon olleen valtava: joka ikinen hänen ruumiinsa luu on murtunut, sisäkorvan pieniä luita lukuun ottamatta.  Jopa pronssi- ja hopeakolikot, joita joillakuilla uhreista oli mukanaan, olivat sulaneet välittömästi äärettömässä kuumuudessa.

Jotkut olivat kääntyneet ovelle päin, mutta useimmat olivat kääntäneet päänsä kauhuissaan poispäin, ennen kuin virta vyöryi sisään ja surmasi heidät. Uhrien joukossa oli muun muassa nuori tyttö, mahdollisesti orja, joka puristi pientä vauvaa tiukasti itseään vasten yrittäen turhaan suojella sitä omalla kehollaan.

Plinius nuorempi tunsi maanjäristyksen setänsä talossa Misenumissa, jolloin hän päätti tuhansien muiden kaupunkilaisten tavoin paeta, ennen kuin Vesuvius tuhoaisi heidänkin kaupunkinsa maan tasalle.

Herculaneumissa kuolema oli ollut nopea, mutta Pompejissa monet elivät niin kauan, että ehtivät hengittää tappavia kaasuja ja tuhkaa. Ensin uhri hengitti sisään tuhkan ja kaasun kuumaa sekoitusta, mikä sai nesteen kertymään hänen keuhkoihinsa. Toisella sisäänhengityksellä keuhkoihin päässyt tuhka sekottui siellä olleeseen nesteeseen ja muodosti sementinkaltaista massaa. Kolmannella henkäyksellä tämä sementti jähmettyi ja uhri joutui haukkomaan henkeään, kunnes hän lopulta kuoli.

Noin viidentoista minuutin kuluttua viimeinen ja suurin tuhoisa vyöry jyräsi Napolinlahdelle. Mutaa, tuhkaa ja hohkakiveä vyöryi jo tuhoutuneitten kaupunkien päälle siirtäen rantaviivaa 450 metriä merelle päin. Hyökyessään alueen läpi vyöry surmasi tuhansia ihmisiä, jotka olivat varhain aamulla lähteneet pakomatkalle.

Stabiaessa laivastokomentaja Plinius vanhempi oli mennyt merenrantaan tarkistamaan, olisiko turvallista lähteä merelle. Merenkäynti oli kuitenkin liian voimakasta. Vyöry eteni hurjaa vauhtia tuhoten tieltään kaiken elävän, ja ilma alkoi täyttyä terävästä rikinkatkusta. Pliniuksen ystävät pakenivat, ja hän jäi rannalle kahden orjansa kanssa. 

Orjiensa tukemana komentaja pääsi ensin haparoiden jaloilleen mutta kaatui pian maahan. Hänen sisarenpoikansa Plinius nuorempi arveli sen johtuvan enon hengittämistä myrkyllisistä kaasuista.

”Kun koitti valoisa päivä – kolmantena päivänä hänen viimeisestä elinpäivästään – hänen ruumiinsa löydettiin vahingoittumattomana ja loukkaamattomana, puettuna niihin vaatteisiin, jotka hänellä viimeksi oli päällään. Hänen ulkomuotonsa muistutti pikemminkin nukkuvaa kuin kuollutta”, kirjoitti Plinius nuorempi 25 vuotta myöhemmin kirjeessään tuttavalleen.

Katastrofin jälkeen Rooman keisari Titus lähetti armeijansa Pompejiin kaivamaan esiin eloonjääneitä. 

Korkeimpien rakennusten ja kaupunginporttien ylärakenteet erottuivat paksusta tuhkakerroksesta, ja sotilaat käyttivät niitä opasteina alkaessaan kaivaa tunneleita. Arkeologit ovat löytäneet useita seinäkirjoituksia niistä paikoista, joihin sotilaat kaivautuivat ensimmäisinä kiireisinä päivinä. Teksteissä mainitaan muun muassa, että ”50 ruumista löytyi kuolleina niille sijoilleen”.

Pian roomalaiset kuitenkin käsittivät pelastusyritysten olevan turhia. Keisari Titus määräsi rakentamaan Pompejin uudelleen, mutta tuhot olivat aivan liian mittavat, jotta kaupungin jälleenrakentaminen olisi ollut järkevää. 

Turma-alueen laidalla sijainnut satamakaupunki Stabiae sai ottaa hoitaakseen tuhoutuneen kaupungin merikaupan.

Ajan kuluessa Pompejin sijainti vaipui unohduksiin. Paikalliset unohtivat jopa Pompejin nimen ja kutsuivat kukkulaa, jonka alle kaupunki oli hautautunut, vain nimellä la civita – kaupunki. 

Kului yli 1.500 vuotta, ennen kuin kadonneen kaupungin saloja alettiin taas kaivaa.

(Lyhennelmä Historia-lehdessä 24. elokuuta 2018 julkaistusta artikkelista Niels-Peter Granzow Busch: Vesuvius kylvi tuhoa ja kuolemaa – Pompeji pimeni)

Pompeiji (Pompeji) on Italian upeimpia nähtävyyksiä, Vesuviuksen tulivuorenpurkauksen tuhkaan hautaama kadonnut kaupunki, jossa Rooman antiikin aika on säilynyt ”elävimmillään”.

Kun Pompeijin taustalla kohoava Vesuvius purkautui 79 jKr., Pompeijin roomalaiskaupunki peittyi kolmen metrin tuhkakerrokseen. Ihmiset kuolivat myrkkykaasuihin.

Kun Pompeiji löydettiin uudelleen 1700-luvulla, paljastui, että kaupunki oli säilynyt lähes täydellisenä kuvana roomalaisajasta huviloineen ja bordelleineen.

Pompeiji on Unescon maailmanperintökohde.

Kadut olivat päällystetyt, ja niiden varsilla oli korotetut jalkakäytävät. Huviloiden lisäksi Pompeijissa oli kerrostaloja, temppeleitä, kauppahalli, leipomoita ravintoloita ja pikaruokaloita. Kylpylöitä oli kolme ja teattereitakin kaksin kappalein.

Tavallaan Pompeiji muistutti hyvin paljon nykyisiä kaupunkeja. Rikkaiden taloissa oli kunnon vessat ja kylpyhuoneet. Vesi tuli hanasta. Kirjallisuutta arvostettiin. Puhelimia ei sentään ollut – viestinnästä vastasivat orjalähetit.

Pompeijissa säilyneistä seinäkirjoituksista on saatu valtavasti tietoa elämästä antiikin Roomassa. Tutuksi ovat tulleet niin roomalaiset vaalimainokset kuin suosituimmat gladiaattoritkin. Kapakoiden seinillä mainostettiin prostituoituja.

Suurin ero nykymaailman elämään oli siinä, ettei Pompeijissa pornoa ei kulutettu salaa, vaan erotiikka on näkyvästi läsnä isossa osassa Pompeijista löytyneitä freskoja ja jopa käyttöesineitä.

Pompeijin avoimen pornografinen kuvasto onkin aiheuttanut hämmennystä Pompeijin löytymisestä lähtien. Vuosisatojen ajan Pompeijin eroottista perintöä salattiin. Napolin arkeologisen museon Salainen huone avattiin kunnolla yleisölle vasta vuonna 2000.

Nykytiedon valossa Pompeiji ei ollut poikkeuksellisen vapaamielinen roomalaiskaupunki, vaan eroottinen taide oli osa antiikin roomalaisten arkea muuallakin.

Pompeijin koskettavin nähtävyys ovat perin elävänoloiset ihmispatsaat, jotka kertovat Pompeijin asukkaiden kuolinkamppailusta kasvonilmeitä myöten. Patsaat on tehty kaatamalla kipsiä muotteihin, jotka syntyivät, kun taivaalta satanut tuhka kovettui ruumiiden ympärille.

(Lyhennetty kerranelamassa.fi -sivustolla olevasta kirjoituksesta Antti Helin: Pompeji – antiikin eroottisin kaupunki)

Jeesus vastasi heille: ”Luuletteko, että nämä galilealaiset olivat syntisempiä kuin kaikki muut galilealaiset, koska he saivat näin kärsiä? Minä sanon teille: eivät suinkaan! Mutta ellette käänny, samoin te kaikki tuhoudutte.” Luuk.13:2,3 (1938 käännös)

Lisää rinnastuksia. Matteus 23:25,26. ”Kiillotatte maljan päältäpäin huolellisesti, mutta sisältä se on täynnä ahneutta ja kiristystä. – – pese malja ensin sisältä, niin se tulee kokonaan puhtaaksi!” (Elävän Uutisen mukaan)