Kaksi sotilaspoikakorttia 1910-luvulta? Vasemmanpuoleisen kortin kuvaaja Hugo Wallenius.
Neuvostoliiton sortopolitiikka ja terrori aiheuttivat miehitetyssä Virossa vaikeita henkilövahinkoja. Joukkomurhien, vangitsemisten ja kyyditysten seurauksena kuoli ja vammautui lukematon määrä ihmisiä niin henkisesti kuin fyysisesti. Eletty väkivallan kausi jätti pysyvät jälkensä kansan muistiin ja terveyteen, jotka heijastuvat vielä useita sukupolvia eteenpäin.
Neuvostomiehityksen aikana virolaisiin kohdistunutta sortoa voi laajuutensa ja vakavuutensa osalta paljolti verrata juutalaisten kokemaan holokaustiin. Holokaust-tutkijoiden mukaan lähes kaikilla vastaavia kokeneilla eloonjääneillä on havaittu pitkäkestoisia ruumiillisia ja/tai henkisiä häiriöitä. Ne kantautuvat tyypillisesti toiseen tai kolmanteen sukupolveen saakka vaikuttaen siten kaikkiaan noin 50 vuotta – meillä ne siis tuntuvat vielä 2030- ja 2040-luvuilla.
Neuvostoaika ei tietenkään merkinnyt Virolle yksinomaan ihmisyyden vastaisten rikosten katkeamatonta ketjua. Monet sorretut virolaiset onnistuivat ylläpitämään ja edistämään kansallisia arvoja, kulttuuria, tiedettä ja taloutta. Tätä ei tule kiistää eikä vähätellä. Yhtään enempää ei kuitenkaan pidä vähätellä väkivallan uhrien ja vastarintaan nousseiden kärsimyksiä.
(”Heino Noor: Kuolemaa, sairauksia, vammautumisia – Neuvostovallan sortotoimenpiteiden haitat kansanterveydelle”, teoksesta Sofi Oksanen ja Imbi Paju toim.: Kaiken takana oli pelko – Kuinka Viro menetti historiansa ja miten se saadaan takaisin, sivuilta 233 ja 234)
Hugo Wallenius
Hugo Wallenius (1893 – 1954) syntyi Lappeenrannassa, muutti Helsinkiin 1915, sieltä Viipuriin 1916 ja Viipurista takaisin kotiseudulleen Lappeenrantaan vuonna 1920. Toimittuaan viipurilaisessa valokuvaamossa Uolevi (1915-16) ja Tarkkosen valokuvaamoissa Viipurissa ja Lappeenrannassa (1916-19) hän perusti oman valokuvaamon Viipuriin ja sitten vuonna 1920 Lappeenrantaan. Lappeenrannan kuvaamo oli toiminnassa Walleniuksen kuolemaan saakka. Walleniuksella oli kuvaamo myös Tiiliruukissa vuosina 1919-20.
Wallenius tuli tunnetuksi hienoista muotokuvista, joissa hän kuvasi muun muassa perheensä ja sukunsa jäseniä. Hän sai kuvistaan useita palkintoja niin Suomessa kuin ulkomailla. Wallenius oli Kaakkois-Suomen Valokuvaajat Ry:n pitkäaikainen puheenjohtaja ja kuului Saimaan Kameraseuran perustajajäseniin.
Hugo Wallenius avioitui Tverissä syntyneen Marija Vasiljevna Volkovin kanssa vuonna 1918. Häät vietettiin Lappeenrannassa, missä Marijan isä Vasili Volkov tuolloin asui perheineen. Jälkipolvien kertoman mukaan häät olivat vaatimattomat, häävieraille tarjottiin vain ruisleipää. Volkov oli ammatiltaan puuseppä ja Suomessa sotapalveluksessa rakentamassa Lappeenrannan sotilaskirkkoa. Ortodoksisen kirkon rakentaminen oli aloitettu vuonna 1912, alkuperäisen suunnitelman mukaan rakennuksen piti valmistua seuraavana vuonna, mutta rakennustyöt olivat viivästyneet ja lopulta katkesivat Venäjän vallankumoukseen. Keskeneräinen kirkko muutettiin luterilaiseksi ja valmistui lopulta vuonna 1924.
Vasili Volkov liittyi kenraali Nikolai Judenitsin joukkoihin Virossa ja oli mukana vuoden 1919 hyökkäyksessä Pietariin. Hyökkäys jonka tarkoituksena oli vapauttaa vallankumouksellisten hallussa oleva kaupunki, epäonnistui, ja Vasili joutui jäämään Viroon. Ilman kansalaisuutta olevan Vasilin yhteys perheeseen katkesi, mutta hänen tiedetään olleen elossa vuonna 1932, jolloin hän oli 61-vuotias. Mahdollista on, että Volkov kuului niihin lukuisin Neuvosto-Venäjän pettureiksi ja fasisteiksi luokittelemiin, jotka katosivat ja saivat surmansa vuonna 1940 alkaneissa puhdistuksissa.
Hugo Walleniuksen veljistä tunnetuin lienee kirjailijana ja näytelmäkirjailina toiminut Toivo Korpilinna (1891-1938). Nuorempi veli Armas Wallenius/Wallen (1897-1972) toimi myös valokuvaajana, mutta muutti Amerikkaan vuonna 1922.
(Kirjoitettu ja postikortit laitettu myyntiin Huutonettiin 30. 8. 2018)
Nettipäiväkirja, sunnuntai 17. 6. 2018 klo 13-14
Viime yönä tulin siis johtopäätökseen, että jos en voi julkaista eilisiä nettipäiväkirjailuja tai jos voin julkaista niistä vain osan, ainakin voin julkaista vuosi sitten 17. 6. kirjoittamani muistiinpanon.
Vuosi sitten kirjoittamaani vuodatusta edeltää lyhyt merkintä ”aamulla 16. 6. lueskelin… ylihoitaja broms”. Mitä kirjaa lienen lukenut ja mihin ylihoitaja Broms tässä viittaa, liittyykö maininta johonkin, jonka oli tarkoitus toimia aasinsiltana Bromsin ja jonkun muun välillä? Seuraavana päivänä olen lukenut ainakin Grikorkoffin muistelmia, mainitaanko siellä Broms?
Ilmeisesti on siis niin, että aikomukseni on ollut jatkaa touko-kesäkuussa kirjoittamiani Bromsin sukuun liittyviä tarkasteluja, ja saattaa olla, että olen kokoelmistani löytänyt suvun jäsenille kulkeneita kortteja tai toisin päin, että juuri korttien vuoksi olen alunperin ryhtynyt lukemaan Bengt Bromsin muistelmia kuvittaakseni kortti-aihetta anekdootein. Nettipäiväkirja on sitten ollut vain henkilökohtainen lisäys kertomaan jotakin siitä, mitä omassa elämässäni on tapahtunut samaan aikaan kun olen Bromsin kautta kurkkinut historiaan.
Tiedostoista ei nyt löydy kuin yksi Broms-aiheinen julkaisematon kirjoitelma. Muut sukua koskevat muistiinpanot, mukaanluettuna aiottu kirjoitus ylihoitaja Bromsista, ovat olleet irtonaisilla paperilapuilla ja varmaan kadonneet siinä vaiheessa kun tietokoneeni ja papereideni kanssa muutin Lauran luota omaan kotiini Itsenäisyydenkadulle loppuvuodesta 2017.
Päätän julkaista Broms-kirjoitelman. Selaan arkistojani jos löytäisin vielä jotain julkaistavaa. Suomeen siirtyneistä skottisuvuista löytyy valmis blogikirjoitus Ramsay-suvusta, oikeastaan kirjoituksen ensimmäinen osa, pitkän kaavan mukainen johdanto Ramsayn matkasta Sockenbackaan. Kirjoitelma kaipaa vain kieliasun ja kappalejaon tarkistamista. Hyvä, julkaistaan sitten sekin (jossain vaiheessa).
Ensin käyn kävelyllä Ulvilan kauniissa kesäpäivässä. On sunnuntai, parvekkeen avoimesta ovesta tulvivat kesäiset äänet: lintujen viserrys ja ohi ajavien polkupyörien renkaiden rapina hiekkatiellä. Ja autojen äänet maantieltä jonka reunassa pikkupoikana istuin äitiä odottamassa.
Nettipäiväkirja, sunnuntai 17. 6. 2017 illalla
Kiitollisena siitä, että vielä voimia tehdä työtä. Viime päivinä vointi ollut parempi kuin pitkään aikaan. Rytmihäiriöitä harvakseltaan eikä kaula- ja käsivarsisärkyäkään niin usein. Kun vain muistaa nukkua riittämiin ja aloittaa päivänsä rukouksella, välttää sopimattomia puheita ja ajatuksia, ja muutenkin elää kiitosmielellä; muistaen että avoimuus Pyhälle Hengelle ja Hänen vaikutukselleen on enemmän kuin parhaatkaan omat voimat. Se on luottamusta Kristukseen, jonka kädessä myös fyysinen terveytemme on.
Ajatus, että ”Jumala minusta vajavaisesta kyllä huolehtii eikä mikään tapahdu Hänen sallimattaan” saattaa kuulostaa nöyrältä, mutta on itse asiassa epäluottamusta, kun se on turvaamista omaan ajatukseen ja uskonnollisuuteen ylösnousseen Vapahtajan sijasta. Jos nimittäin samaan aikaan kun luotetaan Herraan, myös rikotaan Hänen asettamia lainalaisuuksia vastaan. Kristittyinä saamme täysin luottaa Hänen huolenpitoonsa, kunhan myös kunnioitamme armoaan, ettemme ehdoin tahdoin avaa elämässämme kanavia sielunvihollisen turmeleville vaikutuksille, tai muutenkaan varsin epäterveellisille elämäntavoille. Paljon on siis kiinni omista valinnoista.
Muistuu mieleen evankelista Mangsin kohtaaminen vatsavaivaisen miehen kanssa. Mangs kertoo tapauksen muistelmissaan. Mies on käynyt useiden parantajaevankelistojen kätten alla rukoiltavana, mutta vatsavaivat eivät ole helpottaneet; niin että jos tekin Frank Mangs voisitte rukoilla vaivani puolesta, kun kerrotaan, että Jumala on niin monet parantanut juuri teidän rukoustenne kautta? Mangs kyselee henkilön elintavoista, ruokailutottomuksista, sanoo sitten: – Tehkää muutos tässä ja tässä asiassa, jos vaivanne eivät sitten ole helpottaneet, tulkaa uudestaan ja rukoillaan.
Eilen normaali työpäivä Diakonialaitoksen puistotoimessa, ruohonleikkuuta, kukkapenkkejä, haravointia ja harjausta, minkä jälkeen iltavuoro Liinaharjan vastaanottokeskuksessa. Kahvitauolla keskustelua terveysasioista, infarktin ensioireista ja oireettomuudesta. Laura tuli autolla hakemaan töistä, ja saapuessamme Kullaalle kello oli lähelle yksitoista. Iltapalan jälkeen olisi ollut hyvä lukea Raamattua, hiljentyä ja käydä levolle, mutta erehdyin avaamaan television: siinä sitä taas oltiin. Nukahdin neljän aikoihin, keskinkertaista unta aamukahdeksaan, sitten aamupala Lauran kanssa, joka lähti töihin.
Päivällä olen istunut terassilla teemukin kanssa. Grikorkoffin muistelmateosta ”Kartano Laatokan rannalla” lueskelin sivulle 64, kunnes Laura tuli töistä. Nyt Laura on koiran kanssa lenkillä, jonne lähti tunti sitten.